Helvi Juvonen | eino-lukee-ja-kertoo.fi

Runoilija Helvi Juvonen

Eino Tienari 9.9.2022

Helvi Juvonen syntyi Iisalmessa marraskuussa 1919. Hän kuoli Helsingissä lokakuussa 1959. Juvonen kirjoitti ensimmäiset runonsa jo kouluvuosinaan. Juvonen kirjoitti ylioppilaaksi Iisalmen yhteislyseosta 1939 ja aloitti suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa.

Sotavuosina Juvosella oli vaikeuksia löytää vuokra-asuntoa Helsingistä, ja hän joutui palaamaan vuonna 1942 joksikin aikaa Iisalmeen. Seuraavana vuonna pahasta aliravitsemuksesta kärsinyt ja vain 43 kiloa painanut Juvonen oli jonkin aikaa sairaalassa. Vuodesta 1949 lähtien hän asui Aila Meriluodon sisaren Sirkka Meriluodon kanssa kuolemaansa saakka. Vuonna 1951 Helvi Juvonen matkusti Mirjam Polkusen kanssa Italiaan, jossa hän kävi Roomassa ja Firenzessä. Hänen taloudellinen tilanteensa alkoi vihdoin parantua, kun hän sai valtion kirjallisuuspalkinnon ja isäksi apurahoja Suomen Akatemiasta.

Hän ei välittänyt naiseudelle asetetuista normeista vaan viihtyi housuissa ja tupakoi. Juvonen myös eli rakastamansa naisen kanssa aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytetään Helvi Juvosen ja hänen kumppaninsa Sirkka Meriluodon välistä kirjeenvaihtoa.

Runokokoelmat:

Kääpiöpuu (1949). Kuningas Kultatakki (1950).

Pohjajäätä (1952). Päivästä päivään (1954).

Kalliopohja (1955). Sanantuoja (1959).

Muuta kirjallisuutta:

- Valikoima runoja (1958).

- Kootut runot (1960).

- toim. Mauno Niinistö: Helvi Juvosen runoja (1964).

- toim. Mirkka Rekola: Pikku Karhun talviunet (1974).

- toim. Enwald ja Rekola: Aukea ei koskaan metsään ovi – kootut (2009).

- Liisa Enwald: Kätketty sana – Helvi Juvosen poetiikka (2001).

- Liisa Enwald: Pohjajään ilo – Helvi Juvosen runoudesta (2006).

- Mirkka Rekola ja Liisa Enwald: Aukea ei koskaan metsään ovi – kootut (2009).

Sivustolta https://kiiltomato.net/cric/

löytyy mielenkiintoinen Johanna Venhon kirjoittama arvostelu Liisa Enwaldin kirjasta ”Pohjajään ilo”, 2009. Arvostelu ilmestyi 3.7.2006. Sen löytää kiiltomato-sivuston haku-toiminnalla.

Lainaus sivustolta https://kansallisbiografia.fi

”Runoilija Helvi Juvonen on nähty Suomen kirjallisuushistoriassa välivaiheen edustajaksi: hän lähti perinteestä ja sidotusta mitasta, mutta myös vapautti sitä ja kirjoitti sen ohessa kuvastoltaan aivan modernia vapaarytmistä runoutta. Hänen katsotaan edustavan Otto Mannisen, Juhani Siljon ja Uuno Kailaan muototietoista, sisällöltään ankaraneettistä linjaa.”

Kuva 1. Runoilija Helvi Juvonen. Kuvan lähde on helmet.fi.

Kuva 2. Helvi Juvosen muistomerkki ”pikarijäkälät” Iisalmessa . Kuvan lähde on poistyopoydalta.blogspot.com.

HELVI JUVOSEN RUNOJA

Runo 1 on kokoelmasta ”Kääpiöpuu”, 1949.

Kiven pintaan

Kiven pintaan hienoja uurteita syönyt on sade,

kuin ruoskisi paade paljautta liikkumatonta

pisar pilvistä lingottu, haihtuva, kade,

pisar pisaran jälkeen hopeakuuroa monta.

Kiven uurteisiin pian karttui multaa hiven,

ja elämä versoo nyt rosopinnasta kiven.

Kasvaa vihreys hento lukemattomin elävin soluin

kuin kääpiömetsä, kaartuvin kalliopoluin,

ja keskellä niitä kauneus ihmeellinen

keto-orvokin, kellan ja sinen.

Runot 2 ja 3 ovat kokoelmasta ”Pohjajäätä”, 1952.

Annan

Aivojeni aarrekammiosta,

elämä rikkaudesta puolet

kätees annan ylpeänä mieli.

Vuosikymmenet saat unta vajaat

kyllin autioina, halveksinnan,

jonka ilmaisuun ei sanat riitä.

Annan kaikki kuloruohomättäät,

kaikki kivet, rypyt poskipäillä,

jäykän tien kuin puukon viilto rintaan.

Kätees saat käden kyllin rakkaan.

Kaiken sait jo, kestät tässä yhä.

Miksi nyt on kaunis vastamäki?

Jo tällä puolen

Kerron kestävästä kesästä,

virroista, jotka eivät ehdy,

puista, jotka eivät lehtiään pudota,

maasta, jossa ruoho ei lakastu.

Siinä maassa, maassa josta laulan,

lentävät kaarneet ruokaa tuoden.

Siinä maassa, maassa josta laulan,

on aina käsi ihmisen käteen.

Ystäväni, harvat ja valitut,

puhun teille totuuden

kestävästä kesästä.

Runo 4 on kokoelmasta ”Päivästä päivään”, 1954.

Mainen matka

Sade silmät siivoaa / ja tuuli pyyhkii kaulaa,

kylmä kättä puristaa / ja virsta virttä laulaa.

Vilu viittaan verhoaa / ja lumi lakin antaa.

Kenellä on tavaraa, / se itse kuorman kantaa.

Siltä, joka horjahtaa, / ei kiven kämmen puutu,

ei se kaarra kaatuvaa, / ei velkojaksi muutu.

Taivas kera vaeltaa / ja kumppanina kulkee,

kunnes syliin ottaa maa / ja sydämeensä sulkee.

Runo 5 on kokoelmasta ”Kalliopohja”, 1955.

Kuolematon

Se on tuimempi kulkua tuonen,

se on kipua kiivaampaa,

se on kohina valtasuonen,

kun on liki murtumaa.

Kun luopuvat voimani kerran,

uni ylleni valahtaa,

se luona elämän Herran

iankaikkisen hengen saa.

- - -

Tämän tekstin kirjoittaminen oli miellyttävää. Ensiksikin kirjoitan kesätauon jälkeen pitkästä aikaa. Toiseksi tämä runoilija jotenkin kosketti minua. Hänen runonsa ovat kauniita ja varmaankin lausuttavaksi sopivia. Pidän perinteisistä, vanhanaikaisista runoista. Nämä ovat sellaisia.

Tässä on 6 videota Helvi Juvosen runoista. Niistä ensimmäiset 4 ovat lausuttuja ja 2 muuta sävelletty ja laulettu. Ennen runoa nro 3 on sama runo kirjoitettuna.