Kuva 1. Paavo Haavikon runoteoksen kansi 1966. Kuvan lähde on vuodatus.net.
Kirjailija Paavo Haavikon runoja
Eino Tienari 16.2.2022
Tässä on 8 runoa luettavaksi. Koska en löytänyt Paavo Haavikon tuotannosta tarpeeksi hyviä lausuntavideoita, ne oli parasta jättää kokonaan pois. Istukaa ja lukekaa sellaisen kirjoittajan runoja, joita tunnetaan ehkä vähemmän kuin monia muiden runoilijoiden runoja.
Nämä runot olen valinnut itse luettuna kokonaan läpi täydellisen ”Kootut runot”-kokoelman. En ollut tutustunut aikaisemmin Haavikon runotuotantoon. Menetelmäni oli kirjoittaa lukiessani vihkoon kiinnostavan runon nimi ja sivu. Näistä tein sitten lopullisen valinnan niistä 8 runosta, jotka ovat tässä. Ne on valittu tarkoituksella runoilijan eri aikakausilta.
Runo 1 kokoelmasta ”Tiet etäisyyksiin”, 1951 (Tämä runokokoelma on ostettavissa äänikirjana vuodelta 2011. Sen lukijana on Kalle Holmberg.):
AURINGONKUKKIA-runoista ensimmäinen
Joskus on lähdettävä ja oltava valmis
ja sidottava paperinsa yhteen
vietäväksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,
joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,
ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.
Puhutaan monista muutoksista,
mutta tämän ainoan haluaisin väistää
ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,
hyödyttömiin päiviin,
jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä
ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan,
ja palata viileydessä autioihin taloihin,
joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,
mutta moni päivä ennallaan ja entisen kaltainen.
Runo 2 kokoelmasta ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, 1966:
LYHYT VUOSI-runoista neljäs
Sytytän kynttilät talvisten krysanteemien kahta puolta.
Minä näen, että sinä lasket sormilla, sormet koholla, kuukausia.
Minä tiedän, mitä sinä lasket.
Sinä sanoisit siitä kohta.
Sormet, jotka tekevät sinut oveksi ovat nyt
noin abstraktissa työssä.
Lyhyt vuosi, niin lyhyt, että vuoden kuluttua
sinulla on sylissäsi kolmen kuukauden ikäinen lapsi,
tai niin kuin miehen elämä, vuosi, ja jo toiset lumet
on satanut ilman, että hän on tehnyt niihin jälkiä.
Kuolema tulee miehelle äkkiä. Nainen tekee kuolemaansa
vähin erin, tekee lapsia,
ja hänen onnensa on kuolla ennen heitä.
Kun hän itkee lasta, ovat ääni ja liha yhtä.
Runo 3 kokoelmasta ”Viiniä, kirjoitusta”, 1976:
Yhtä usein, kuin juomisen,
sanon että tämä
viimeinen
runo
en kirjoita enää en jaksa en tahdo
en viitsi en osaa
toistan
niin kuin jumala kaikki tyhmyytensä
byrokraatti
aina ja silti, en osaa
lopettaa,
lopetan, yhtä usein, kuin alan,
juodakin,
joka, päivä, ilta.
Lyhyitä runoja 4 kokoelmasta ”Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä”, 1987:
- Kaiken yötä mustarastas laulaa
vaikenemalla.
- Häivähtää kesä ohitse niin kuin nainen.
Satavat kukat siemenet Ja lumi.
- Paremmin levollisemmin nukkuu se mies
jonka veri on
muuttunut kirjoitukseksi.
Kuva 2. Paavo Haavikon ja Ritva Rainion häät 1971. Kuvan lähde on is.fi.
Runo 5 kokoelmasta ”Toukokuu, ikuinen”, 1988:
Runous ei ole vuodenaika
eikä sää
vaan ilmasto,
ei paikka eikä maisema vaan
yleispätevä talous ja historia
yhdessä talossa.
Elämää enempi intohimo.
Niin muurattu, että niin monesta
kuin se on muurattu
se on saumatonta.
Saumat ovat kaikki näkyvissä,
erilliset kivet yhtä paatta.
Runot 6 ja 7 kokoelmasta ”Talvirunoja”, 1990:
Vanhuudesta
Vanhuus tuli yllätyksenä,
niin myös sille, joka aina on
ollut vanha.
Kuolema ei ole luissa vaan lihassa.
Tämä turhaan pitkän kuolemattomuuden aika.
-----
Hyvää viiniä, melkein
Viiniä on yhtä monta lajia kuin päätä.
Puoliksi lapsi, täysikasvuinen
nainen
lantio tyhjän panttina eikä vielä
vanhus.
Miten hyvä muisti, että hän muistaa
olla joka hetki yhtä kaunis.
Varastin hänen silmänsä.
Hymyn hän kätki, jonnekin, jotakin varten,
ehkä maahan.
Runo 8 kokoelmasta ”Puiden yhdenvertaisuudesta”, 1993:
Puiden koko elämä on informaatiota, mikä ei
tarkoita juoruilua
eivätkä ne urheile eivätkä laula tai marssi.
Kun tuulisella paikalla kasvanut mänty
on kelottunut
näkyy sen elämä lävitse, neulasitta,
kuoretta, keväättä, syksyttä.
LÄHDEKIRJA
Paavo Haavikko: Kootut runot (Teos, 2014),
864 sivua
Jaa tämä sivu