17. Divisioona ja Rajajääkäripataljoona 4 Syvärillä jatkosodassa syyskuusta 1941 toukokuuhun 1944

Eino Tienari    8.4.2021         (päivitetty 11.4.2021)

Johdanto

Tässä 1. osassa kirjoitussarjaa kerrotaan pääasiassa asemasodasta Syvärin rintamalla. Olen valinnut 17. Divisioonan ja Rajajääkäripataljoona 4:n käsiteltäväksi, koska minulla oli niiden joukko-osastohistoriat luettavana. Aihe herätti mielenkiintoni useasta syystä mm. aikaisemmin lukemieni muiden sotahistorian kirjojen takia.

Seuraavassa 2. osassa on aiheena Neuvostoliiton suurhyökkäys Syvärillä kohti Aunusta kesäkuussa 1944. Siinä on tarkoitus käsitellä myös tapahtumia perääntymisen jälkeen puolustustaisteluissa heinä- ja elokuussa 1944 lähellä vanhaa valtakunnan itärajaa Pitkäranta-Loimolan suunnalla eli U-linjalla.

Jatkosodan 17. Divisioona perustettiin

17. Divisioona eli Tammidivisioona oli jatkosotaa varten perustettu useiden Etelä-Suomen suojeluskunta-alueiden divisioona. Oltuaan kesällä 1941 lyhyen aikaa Hangon rintamalla, se siirtyi Aunukseen ja Syvärille. Perustamisen jälkeen siihen kuuluivat mm.:

Jalkaväkirykmentti 13 (JR13), ruotsinkielinen. Jalkaväkirykmentti 34 (JR 34), suomenkielinen. Jalkaväkirykmentti 61 (JR 61), ruotsinkielinen. Kenttätykistörykmentti 8 (KTR 8), komentaja eversti Kaarlo Rauramo. Kevyt osasto 19 (KevOs 19), suomenkielinen, lakkautettiin 18.7.1942. Pioneeripataljoona 32 (PionP 32), rakensi mm. Nišin sillan Syvärillä. Viestipataljoona 34 (VP 34), komentaja kapteeni Åke Åström. Ilmatorjuntakonekiväärikomppania (255. ItKKK), alistettu 17. divisioonalle.

Divisioonan komentaja oli ensin jääkärieversti Aarne Snellman 13.4.1942 asti. Välirauhan aikana hän oli komentanut Karjaan sotilaslääniä ja samalla Hangon rintamaa. Hänen jälkeensä sodan loppuun asti divisioonan komentaja oli jääkärikenraalimajuri Alonzo Sundman. Hän oli jatkosodan syttyessä aluksi 2. Jääkäriprikaatin komentaja Ilomantsin ja Karhumäen taisteluissa.

Divisioonan matka Syvärin rintamalle

17. divisioona jäi perustamisalueelleen ryhmittyen Hangon rintamalle, joka saartoi Neuvostoliitolle talvisodan rauhansopimuksessa vuokratun Hankoniemen alueen. Ylipäällikkö Mannerheim antoi 17.7.1941 käskyn siirtää pääosa divisioonasta Itä-Karjalaan.

Joukkojen kuormaukset eri rautatieasemilta tapahtuivat heinäkuun 19. päivään mennessä. Alkumatkalla asemilla oli siviiliväkeä kukkatervehdyksin onnea toivottamassa, mutta ei enää idempänä. Junavaunut purettiin Tohmajärven, Kaurilan ja Värtsilän asemilla. Seuraavana päivänä annettiin erilliskäsky, jonka mukaan divisioonan pääosa siirtyy Jänisjärven pohjoispuolelle.

Syvärin ylitys syyskuussa 1941 (mukana 17. Divisioona)

Suomalaisten hyökkäys eteni raskaiden hyökkäystaisteluiden jälkeen syyskuussa 1941 Aunuksessa Ääniselle ja Syvärille saakka. Joukot saavuttivat Syvärin syyskuun 9. päivänä, jonka jälkeen suomalaisten tavoitteeksi tuli virran ylittäminen ja sillanpääaseman muodostaminen sen toiselle puolelle. Syyskuun puolivälissä 17. D:n joukot suorittivat ylimenon onnistuneesti vallaten Podporozen kaupungin.

Samanaikaisesti 17.D:n hyökkäyksen kanssa pyrkivät 5.D:n joukot ylittämään Syvärin Lotinanpellon alueella ja valtaamaan tärkeän Syvärin voimalaitoksen. Se onnistui ankarien taisteluiden jälkeen 15.9.1941.

Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin

RjP 4 eli Rajajääkäripataljoona 4 oli Suomen maavoimien rajamiehistä koottu pataljoona jatkosodassa. Pataljoona kunnostautui varsinkin viivytys- ja torjuntataistelussa vetäytymisvaiheen aikana.

VI Armeijakunta Itä-Karjalassa antoi 21.11.1941 käskyn Rajajääkäripataljoona 4:n perustamisesta. Se toteutui Syvärillä. Pataljoonaan määrätyt kolme joukko-osastoa, 44. Rajajääkärikomppania, 14. Rajajääkärikomppania ja 53. Rajajääkärikomppania, olivat siihen mennessä kulkeneet pitkän ja monivaiheisen taistelujen tien. Lisäksi mukaan tuli uutena konekiväärikomppania. Niistä 14. RjK liittyi pataljoonaan vasta helmikuuna alussa 1942. Uudelleen organisointia kiirehti Syväri-joen takaisessa sillanpäässä vallinnut jatkuva rauhattomuus.

Goran suurhyökkäyksen torjuntataistelut (mukana RjP 4)

Neuvostojoukot aloittivat suurhyökkäyksen Goran kylän maastossa 14.12.1941. Suomalaiset vetäytyivät Gorasta 19.12. saarrostusuhan alaisina. Suomalaisten vastahyökkäys epäonnistui. Taisteluja käytiin erittäin ankarissa olosuhteissa: pakkasta oli ajoittain jopa -40 astetta. Tilanteen uhkaavuuden takia alueelle keskitettiin lisää suomalaisia joukkoja. Suomalaisten vastahyökkäys alkoi 27.12. ja Goran kylä saatiin vallattua kiivaiden taistelujen jälkeen 10.1.1942.

Suomalaisjoukot torjuivat lähinnä eversti Antero Svenssonin komentaman 7.D:n voimin neuvostojoukkojen hyökkäykset Goran taisteluissa joulukuusta 1941 tammikuuhun 1942.

Vihollisen tappiot olivat noin 2 500 kaatunutta. Suomalaisten tappiot kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja paleltuneina oli 1007 miestä eli noin 22% alueella olevien joukkojen kokonaisvahvuudesta. Rajajääkäripataljoona 4 tappiot Goran taistelussa oli 319 miestä eli 56% lähtövahvuudesta, joka oli 576 rajajääkäriä. Goran taistelu oli yksi jatkosodan ankarimmista taisteluista.

Pertjärven taistelut huhtikuussa 1942  (mukana RjP 4 ja 17. D)

Tammikuussa 1942 RjP 4 alistettiin 11. divisioonalle ja määrättiin armeijakunnan reserviksi. Maaliskuussa 1942 pataljoona siirrettiin takaisin 11. divisioonan käyttöön ja määrättiin ryhmittymään Kimjärven maastoon.

Neuvostojoukot aloittivat keväällä 1942 suurhyökkäyksen 11. huhtikuuta kelirikkoisella Syvärin rintamalla iskemällä suomalaisten heikkoon kohtaan, lähes miehittämättömälle erämaaosuudelle Suomen 17. ja 11. divisioonan saumaan Šemenskin ja Pertjärven välisellä vaikeakulkuisella korpialueella. Hyökkäyksen todennäköinen tavoite oli katkaista Syvärin-Ostan maantie.

Hyökkäys tuli Aunuksen kannaksen puolustuksesta vastaavalle suomalaisten sotilasjohdolle yllätyksenä. Se saatiin torjuttua suomalaisten keskitettyä lisää joukkoja puolustuksen tueksi ja maaston muututtua kulkukelvottomaksi. Taistelut käytiin liejun ja mudan täyttämissä taisteluasemissa ja juoksuhaudoissa. Aloite siirtyi suomalaisille ja hyökkäävä neuvostorykmentti motitettiin Pertjärvellä. Sitkeästi taistellut motti antautui 18. huhtikuuta.

Venäläisten ylivoimaisin joukoin aloittama keväthyökkäys päättyi suomalaisten merkittävään voittoon näissä taisteluissa. Vihollisen tappiot Syvärin kelirikkotaisteluissa arvioitiin noin 14 000 mieheksi. Suomalaisten tappiot olivat 2 165 miestä, joista kaatuneita oli 440 miestä. Kevään 1942 torjuntavoittojen jälkeen taistelutoiminta Syvärillä laantui.

17. Divisioonan komentajan kuolema

Shemenskin-Pertjärven taisteluun liittyen vihollinen pommitti Syvärille ryhmittyneiden suomalaisdivisioonien esikunta-alueita huhtikuussa 1942. Esimerkiksi, yöaikaan alueiden yllä pörräsi hidaskäyntisiä venäläisiä tiedustelupommikoneita, jotka tunnettiin rintamamiesten keskuudessa hermosahoina. Koneilla oli tapana pudottaa pieniä pommeja ja johtaa tykistön tulta havaittuihin maaleihin. Pienikin heikkous naamioinnissa tai esim. tupakan hehkuva pää näkyivät noille hitaasti lentäville koneille.

Eräs tällainen tiedustelukone lenteli Vaasenissa ja pudotteli pommeja 13.4.1942 yöllä. Yhdestä pommista haavoittui kuolettavasti 17.Divisioonan komentaja, eversti Aarne Snellman. Pommin osuminen divisioonankomentajaan oli vihollisen kannalta sotaonnekas sattuma. Snellman kuoli Helsingin Tilkan sotasairaalassa runsaan viikon kuluttua. Kahta päivää ennen kuolemaansa hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.

Tilanne 17. Divisioonan rintamalla myöhemmin

Mielialat 17. Divisioonan yksiköissä olivat vuosien 1942 ja 1943 vaihtuessa yleisesti ottaen hyvät. Uusia korsuja rakennettiin. Saatiin valoisia, tilavia asumuksia, joissa oli jopa henkilökohtaiset vuoteet. Korsut tehtiin aikaisempaa pienemmiksi, viittä tai kymmentä miestä varten. Ne sijoitettiin aivan taisteluhautojen lähettyville. Tukeista tehtiin korsuhirret. Korsuihin rakennettiin joskus pärekattoja.

Rakennettiin saunoja ja järjestettiin säännöllisiä saunassa käyntejä. Rakennettiin teitä, joten kuljetukset aina etulinjaan saakka saatiin toimimaan. Posti kulki kotiin ja kotoa. Junamatkat Syväriltä Helsinkiin, jotka aluksi olivat vaatineet enemmän kuin kaksi päivää, nopeutuivat tuskin päivän mittaisiksi.

Joillakin tahoilla ilmeni kuitenkin erilaista kurittomuutta. Jalkaväkirykmentti 61:n miehistä ei 41 kerran palannut lomaltaan. Useimmat näistä olivat pohjalaisia. Venematka Ruotsiin oli liian lyhyt. Sota oli usein ennen kaikkea odottamista ja epävarmuutta. Se koettelee luonnetta ja hermoja. Asemasodan vaiheessa alkoi ilmetä alkoholin yletöntä käyttöä.

Jatkosodassa Suomen rintamilla tasoittuivat voimasuhteet. Venäläisten ei onnistunut heti korvata niitä suuria tappioita, joita heille oli koitunut eri taisteluiden aikana. Vaikka suomalaisten kärsimät tappiot eivät olleet yhtä suuria, pitkä rintamapalvelu kulutti miesten voimia.

Rajajääkäripataljoona 4:n asemasotaa

Tilanteen vakiinnuttua Syvärillä rintamamiehet omistautuivat puhdetöille, fyysisen kunnon ylläpitoon ja korsukylien rakentamiseen. RjP 4 siirtyi syyskuussa 1942 armeijakunnan reserviksi ja rakentajapataljoonaksi Juksovajärven alueelle.

Sotilaallinen toiminta rajoittui lähinnä partioretkiin rajan molemmin puolin. Henkilöstölle pidettiin taisteluharjoituksia ja miehistöä komennettiin eri kursseille, kuten esimerkiksi tarkka-ampujakursseille tai aliupseerikursseille. Neuvostojoukot pyrkivät partisaanitoiminnalla vaikuttamaan itäkarjalaisten asenteisiin suomalaisia kohtaan, mutta eivät onnistuneet saamaan siviiliväestöltä aktiivista tukea. Jouluksi 1942 RjP 4 pääsi majoittumaan uusiin hirsiparakkeihin.

Venäläiset olivat asemasotavaiheen aikana aloitteellisia. Siihen kuului tykistön, kranaatinheitinten ja tarkka-ampujien kasvava käyttö, vanginsieppausten yleistyminen, iskuosastojen toiminta, tehostunut ilmatoiminta ja propagandahyökkäykset lentolehtisten ja kaiutinlähetysten muodossa.

Tammikuussa 1943 RjP 4 otti rintamavastuun Verandaojan maastossa. Vastuualueeseen kuului yhdeksän tukikohtaa. Pataljoonan komppaniat vuorottelivat rintamavastuussa siten, että kaksi komppaniaa oli etulinjassa ja kolmas reservissä. Pataljoona oli asemissa Verandaojan alueella aina Syväriltä vetäytymiseen 18. kesäkuuta 1944 saakka.

Pataljoonan lotat

Lotat menivät Syväri-joen yli ponttonilautalla huollon mukana heti taisteluosaston perässä. He olivat  Helvi Hyvärinen, Eila Mäkinen, Tuovi Mäkinen ja Eila Karhapää. Lotat työskentelivät vuoroin kenttäkeittiössä ja joukkosidontapaikalla, missä apua kulloinkin kipeimmin tarvittiin. Lotat kantoivat haavoittuneita ja kaatuneita maastosta JSp:lle ja auttoivat näiden sitomisessa.

Pataljoonan lotat pitivät syksystä 1941 kevättalveen 1942 löytämäänsä lehmää, jota kuljetettiin pataljoonan huollon mukana. Kimjärven asemasodan aikana maaliskuussa 1942 sitä hoidettiin hevosten korsussa, jossa se poiki kaksoisvasikat. Näistä vasikoista saatiin ruokaan vaihtelua. Kantiini sijaitsi yleensä lähellä pataljoonan komentopaikkaa.

Rakennustöissä oli hirsisen kanttiinirakennuksen pystyttäminen yleensä ensimmäisiä, Näin oli pataljoonan reservivaiheen aikana syksyllä 1942 Juksovassa ja rintamavastuussa oltaessa Kimjärvellä, Vadrusjärvellä ja Verandaojalla. Kanttiinisali toimi samalla juhla- ja kokoontumispaikkana.

Lotat majoitettiin kanttiinirakennusta turvallisempiin korsuihin. Joskus käytettiin tilapäisinä majapaikkoina myös kangas- ja pahvitelttoja. Kanttiinin ja sen hymyilevien tyttöjen merkitys ankea ja yksitoikkoista korpilinjaelämää viettävien miesten mielialalle oli tärkeä. Miehet ottivat heidät sanattomaan suojeluksensa ja aivan kuin valvoivat toisiaan.

RjP 4:ssä olivat edellä mainittujen neljän lotan lisäksi myöhemmin 7 muuta lottaa. Kanttiinin väki kotiutettiin samana päivänä, jolloin pataljoona aloitti vetäytymisen Syvärin sillanpäästä.

17. Divisioonan siirto Kannakselle

Divisioonan Kenttätykistörykmentti 8:n II Patteristo jätti kesäkuun 11. päivänä muun Tammidivisioonan. Kahdessa junassa se lähti. Matkan aikana kerrottiin, että sen määränpää oli Kannas. Siellä se alistettiin 3. Divisioonalle.

Kesäkuun 12. päivänä divisioonan komentaja sai käskyn siirtää koko divisioona Kannakselle. Matkan suunniteluun meni pari päivää. Divisioonanjoukot oli hajasijoitettu silloin Mäkäriän ja Uslangan välille. Kuljetukseen tarvittiin 31 junaa. Kuormauspaikoille mentiin marssien ja näistä marsseista tuli pitkiä. Rautatiekuljetusten hitaus johti siihen, että komentajat ja muut avainhenkilöt matkasivat autoilla. Divisioonan ensimmäinen juna saattoi ajaa aina Taliin saakka, koska venäläisten hyökkäys oli vielä kaukana.

Tammidivisioona alistettiin IV Armeijakunnalle, jonka komentaja oli kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen.

KIRJALLISUUTTA

Ilkka Enkenberg: Jatkosota, päivä päivältä (Readme.fi 2014). Hyvin paljon valokuvia.

Antti Henttonen & Matti Lappalainen: Tuolla puolen Syvärin, Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa (Otava 1991). Kirjassa on valokuvia ja karttoja.

Immonen – Siikala – Westerlund – Voipio: Tammidivisioona, kertomus jalkaväen ja tykistön yhteistyöstä jatkosodassa (WSOY 1999). Kirja kertoo 17. Divisioonasta. Siinä on valokuvia ja karttoja.

Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia (WSOY 1988). Se on moniosainen kirjasarja.

Jaa tämä sivu