Suomalaisten torjuntataistelut Tali-Ihantalassa

Eino Tienari     27.4.2021

Johdanto

Tämä on kolmas osa kirjoitussarjasta, joka alkoi (osa 1) Syvärin asemasodasta 1941-1944 ja jatkui (osa 2) Neuvostoliiton hyökkäyksellä tuolla rintaman osalla Laatokan pohjoispuolella vanhan valtakunnanrajan U-linjaa kohti.

Nyt kirjoitussarjan lopuksi (osa 3) kerrotaan Tali-Ihantalan taisteluista. Aiheesta on tehty kirjoja ja elokuvia, joten otan esille vain joitakin osia siitä. Esimerkkeinä kerron mm. Jalkaväkirykmentti 50:n ja Lento-osasto Kuhlmeyn taisteluista.

Yleistilanne Kannaksen rintamalla kesäkuussa 1944

Suomessa yleisesti uskottiin Neuvostoliiton pyrkivän ”kilpajuoksussa Berliiniin” mahdollisimman pitkälle ennen länsiliittoutuneita, joten hyökkäystä ei odotettu Suomen rintamalle lähiaikoina. Suomen tiedustelu oli pitkin kevättä havainnut merkkejä, jotka viittasivat kasvaneeseen aktiivisuuteen Leningradin alueella, mutta näitä tietoja ei osattu ottaa huomioon tai ei eri syistä haluttu tulkita oikein.

Suurhyökkäyksen alkaessa suomalaisilla oli asemissa Kannaksella Laatokalta lukien 19. prikaati, 15. Divisioona, 2. Divisioona ja 10. Divisioona. Reservinä olivat 3. Divisioona ja 18. Divisioona sekä Ratsuväkiprikaati ja Panssaridivisioona.

Päämajalle kävi pian selväksi, että kyseessä on suurhyökkäys. Menetettyjen asemien takaisin saamisesta ei ollut toivoakaan. Suomalaisilla joukoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä Vammelsuu-Tapale-linjalle. Suomalaisten pääjoukot olivat Kivennavan suunnalla, joten vihollinen suuntasi hyökkäyksen toisaalle, heikommin miehitettyyn Kuuterselkään.

Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Lennart Oschin 15. kesäkuuta Kannaksen puolustuksen johtoon ja samalla määräsi joukot viivyttäen vetäytymään Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle. Pääosa joukoista onnistuttiinkin vetämään tälle linjalle. Venäläisten aikeet tuhota kokonaan suomalaisten joukot Kannaksella epäonnistui alkumenestyksestä huolimatta. Mannerheim määräsi neljä divisioonaa ja yhden prikaatin siirrettäväksi Itä-Karjalasta Kannakselle. Samalla tämä merkitsi luopumista taisteluitta Itä-Karjalasta.

Vaikka joukot oli saatu ryhmitettyä 20. kesäkuuta mennessä VKT-linjalle, alku ei ollut lupaava. Viipurin taistelussa kaupunki menetettiin heti puna-armeijan ensimmäisellä yrityksellä.

Tali-Ihantalan taistelut alkavat

Puna-armeija sai 21. kesäkuuta käskyn ylijohdolta hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenrannan ja Imatran tasalle pääsy. Seuraavana päivänä neljä venäläistä armeijakuntaa aloitti hyökkäyksen Viipurin itäpuolelta, jossa käytiin suomalaisten torjuntavoitoksi muodostuneet Talin–Ihantalan taistelut.

Näissä taisteluissa suomalaiset saivat pidettyä asemansa. Käytössä oli yhteensä 57 patteriston tulivoima, mikä on Suomen oloissa ennenkokematonta. Suomalainen tykistö ampui viikon aikana Ihantalan alueella yhteensä 56 000 laukausta.

Puolustajien joukkoihin kuuluivat 3. Prikaati (sininen prikaati), 3. Divisioona Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänistä, 4. Divisioona Salpausselän sotilasläänistä, 18. Divisioona Pohjois-Hämeen sotilasläänistä, 11. Divisioona Keski-Pohjanmaan sotilasläänistä, 6. Divisioona Perä-Pohjolan sotilasläänistä ja Panssaridivisioona. Panssaridivisioona oli taistellut Kannaksella Kuuterselän taistelussa 14.-15. kesäkuuta.

Saksalaisista joukoista mukana oli Rynnäkkötykkiprikaati 303. Toisena ja hyvin tärkeänä saksalaisten tarjoamana apuna oli Lento-osasto Kuhlmey.

Jalkaväkirykmentti 50 ennen Tali-Ihantalaa

Jalkaväkirykmentti 50 (JR 50) oli Suomen puolustusvoimien jatkosodan aikainen Keski-Pohjanmaan sotilaslääniin kuuluneen Sisä-Suomen suojeluskuntapiirin kesäkuussa vuonna 1941 perustama jalkaväkirykmentti. Se kuului 11. Divisioonaan. Siihen kuului esikuntakomppania, 3 jalkaväkipataljoonaa, kranaatinheitinkomppania ja tykkikomppania.

JR 50 taisteli Syvärin rintamalla Kimjärvi-Vadrusjärvi-Juksovanjärvi -linjalla asemasodan aikana. Sieltä se siirtyi marssien Aunuksenkaupunkiin. Sieltä se siirrettiin 21.-24. kesäkuuta junakuljetuksena Kannakselle suurhyökkäyksen alettua Vainikkalan asemalle. Jostain syystä vihollinen ei suorittanut rataosien ja rautatiesiltojen pommituksia, jotka olisivat viivästyttäneet kuljetuksia. (Poikkeuksena siitä oli Elisenvaaran rautatieaseman alueen tuhoisa pommitus 20. kesäkuuta.)

Sen komentajia olivat 29.6.1944 asti ensin eversti Martti Aho ja hänen haavoittumisensa jälkeen eversti Ilmari Järvinen.  

Jalkaväkirykmentti 50 Tali-Ihantalassa

Lagus antoi joukoilleen käskyn: 27.6. tykkikomppanioilla vahvennetun JR 50:n tulisi asettua puolustukseen Armeijakunnan keskilohkolle Saarelan ja Leitimon kannakselle. Pääpuolustuslinja kulki linjalla Suokkaan eteläpuolinen kukkula – Saarelan kartano – Konkkalanvuorten etelärinne – Leitimojärven aukeiden luoteisreuna. Aikaisempien siellä olevien joukkojen kanssa piti ryhtyä vaihtoon välittömästi.

Yöllä 27. - 28.6. oli varsin rauhallista. Neuvostoliiton jalkaväki ei hyökännyt, mutta tykistö piti yllä häirintätulta. Aamulla I Pataljoona sai tehtäväkseen hyökätä Aniskalan ja Kuuselan välisen maantien länsipuolella olleita neuvostojoukkoja vastaan. Aluetta pitivät hallussaan venäläisten divisioonien yhteensä 10 000 miestä. Hyökkäävät suomalaiset olivat alivoimaisia niin elävän voiman kuin materiaalin suhteen.

Lainaus kirjasta Vornan taistelutaival (JR 50), sivu 500:

”Noin puolen tunnin kuluttua saavutettiin taistelukosketus I Pataljoonan 3.Komppanian lohkolla. Puolijoukkue pääsi maantien yli, mutta se alkoi kärsiä tuntuvia tappioita kiivaassa vihollistulessa. Luutnantti Kotilaisen puolijoukkue pääsi myös maantielle aiheuttaen sillä liikkuneelle venäläisten hevoskolonnalle tappioita. Omalla suunnallaan 2. Komppania sai vastaansa niin kovaa tulta, ettei sen onnistunut päästä tielle. Siksi se jäi asemiin noin 100 metrin päähän peltoaukean laitaan.

Ajoittain I Pataljoonan komppanioiden niskaan satoi erittäin kiivaita raskaiden aseiden keskityksiä eikä tilannetta helpottanut maantielle ilmestynyt vihollispanssari, jota ei voitu tuhota ja joka kohdisti kovan tulen tien lähelle päässeitä joukkueita vastaan. Esiintyi omavaltaisia asemanjättämisiä, mutta nopein toimin estettiin pakokauhun leviäminen.”

Jalkaväkirykmentti 50 siirretään

Tali-Ihantalan suurtaistelussa JR 50 joutui olemassaolonsa kiivaimpaan taisteluun. Miehet taistelivat 27. – 30.6. vihollisvoimaa vastaan, joka oli sekä elävän voiman että materiaalin suhteen ylivoimainen. Jalkaväen tulituksen lisäksi rykmentti sai niskaansa valtavan määrän kranaatteja ja pommeja, jotka kaikki yhdessä aiheuttivat katkerat tappiot.

Virallisen ilmoituksen mukaan myöhemmin ilmoitettiin seuraavat luvut: Kaatuneita 150, haavoittuneita 515 ja kadonneita 73 eli yhteensä 738 taistelijaa. Asiakirjat esittivät arvion myös kaatuneiden vihollisten määrästä, joka oli noin 1200 punasotilasta. Annettu puolustustehtävä ei rykmentillä onnistunut loppuun asti, vaan pääpuolustuslinjasta oli peräännyttävä.

Heinäkuun alussa jalkaväkirykmentti sai täydennyksenä 638 miestä. Rykmentti ja 11. Divisioona olivat 2.7. alkaen V Armeijakunnan reservinä laajalla Hanhijoen ja Ruokojärven välisellä alueella. Aloitettiin mm. koulutus, jossa panssarintorjunta sai suuren tuntimäärän. Oli saatu uudenaikaisia aseita: panssarinyrkit ja panssarikauhut. 

Lento-osasto Kuhlmey

Suomi pyysi Saksalta 12.6.1944 apua, jonka seurauksena muodostettiin everstiluutnantti Kurt Kuhlmeyn komentama Lento-osasto Kuhlmey. Immolan lentokenttä luovutettiin kokonaan lento-osaston käyttöön ja ensimmäiset saksalaiskoneet saapuivat Immolaan 16.6.1944. Lento-osasto Kuhlmey osallistui taisteluun yhdessä Suomen ilmavoimien kanssa kaksinkertaistaen sen tehon.

Osastoon kuului noin 70 lentokuntoista konetta: Junkers Ju 97 D-5 Stuka syöksypommittajia, Focke-Wulf Fw 190 A-6 hävittäjiä, Focke-Wulf Fw 190 F-3 ja F-8 hävittäjäpommittajia ja Savoia Marchetti SM.81/AR kuljetuskoneita. Osasto teki 1 242 taistelulentoa ja pudotti 577 tonnia pommeja.

Suomen ilmavoimat ja lento-osasto Kuhlmey suorittivat Talin-Ihantalan alueelle kesä…heinäkuun vaihteessa 1944 kahden viikon aikana yhteensä noin 1000 pommituslentoa, joiden yhteydessä pudotettiin 765 tonnia lentopommeja. Lento-osasto Kuhlmey`n osuus pudotetuista pommeista oli 2/3.

Ilma-aseen käyttäminen oli psykologiselta merkitykseltään suuri etulinjan taistelijoille. Lento-osasto Kuhlmey´n merkitys tiedustelussa, panssarivaunujen tuhoamisessa ja vihollisen huoltotoiminnan vaikeuttamisessa oli merkittävä. Kuhlmey´n pudottamat pommit tuhosivat punapanssareita jo niiden ryhmitysalueella, joten panssarivaunujen pääseminen etulinjaan oli vaikeaa. Panssarivaunujen tarvitsemien polttoainesäiliöiden tuhoaminen ja huoltoalueiden tehokas häirintä rajoittivat neuvostopanssareiden toimintaa.

Everstiluutnantti Kurt Kuhlmey lensi Suomesta 23.7.1944 ja voidaan katsoa, että silloin lento-osasto Kuhlmey´n toiminta maassamme virallisesti päättyi. Kuhlmey osastoineen siirrettiin Saksaan, jossa hän palveli toisen maailmansodan loppuun asti, yleten everstiksi.

Sodan jälkeen Kurt Kuhlmey jatkoi Länsi-Saksan ilmavoimien palveluksessa ja siirtyi eläkkeelle kenraalimajurina.

Kenraaliluutnantti Oesch johti puolustajien taistelua

Suomalaisilla oli Ihantalassa ennennäkemätön määrä sotamateriaalia. Kannaksen joukkojen komentajana 14. kesäkuuta alkaen toiminut Lennart Oecsh oli päättänyt keskittää ilmavoimien lisäksi voimakkaan tykistötulen uhanalaisimpaan maastoon tukemaan panssaritorjunta-aseilla vahvistettua jalkaväkeä. Näin oli rakennettu erittäin vahva sulku.

Suurin painostus oli noin kuusi kilometriä leveällä rintamaosalla Ihantalan maastossa. Oeschin mukaan sinne voitiin keskittää yli 250 tykin tuli. Se oli suurin keskitys sotiemme aikana. Ammuskulutusta ei tarvinnut sillä kertaa rajoittaa.

Illalla 2. heinäkuuta suomalaiset kaappasivat radiosanoman, jonka mukaan vihollinen hyökkää Ihantalassa varhain seuraavana aamuna. Kun hyökkäys alkoi, sekin (kuten aikaisempi hyökkäyskin) pysähtyi tykistön ja pääasiassa saksalaisten lentovoimien tuleen. Uuden tulivalmistelunsa myötä neuvostojoukot hyökkäsivät jälleen ja onnistuivat valtaamaan Pyöräkankaan. Se kuitenkin vallattiin takaisin suomalaisille.

Seurasi muutama jossain määrin rauhallisempi päivä ennen kuin puna-armeija päästi tuhovoimat jälleen kunnolla valloilleen. Etenkin Pyöräkangas oli taas valtavan tulen ja kuoleman näyttämö. Siellä puolustajien joukot kuluivat ja illalla 6. heinäkuuta alkoivat vetäytyä asemistaan. Seuraavana päivänä ne oli vallattu takaisin suomalaisille.

Hyökkääjät yrittivät 8. heinäkuuta vallata saman paikan uudelleen. Puna-armeijan aikeet estettiin jälleen. Taistelujen painopiste oli pysynyt Ihantalan seudulla, jossa venäläiset olivat yrittäneet murtaa suomalaisten puolustuksen usean divisioonan voimin.

Sen jälkeen neuvostojoukkojen aktiivisuus alkoi heiketä IV Armeijakunnan vastuualueella. Hyökkääjän jalkaväki ryhtyi kaivautumaan ja työjoukkoja saapui rakentamaan asemia. Vihollisen tykistö ampui lähinnä häirintätulta. VKT-asema oli taipunut mutta ei murtunut. Rintama pysähtyi Ihantalan Pyöräkankaalle ja pysyi siinä sodan loppuun saakka.

                                                +     +     +     

          Lukemaani kirjallisuutta

1. Kimmo Sorko - Juha-Pekka Parantainen - Sakari Isosomppi: Vornan taistelutaival, Jalkaväkirykmentti 50 1941-1944 (2007).

2. Antti Nieminen: Tie Tali-Ihantalaan (2007).

3. Ilkka Enkenberg: Jatkosota, päivä päivältä (2014).

4. Simo Liikanen: Panssarinmurskaajat (2014).

5. Vesa Määttä: K. L. Oesch ylivoimaa vastassa (2015).

6. Mika Kulju: Kohtalona Tali-Ihantala, Ihmisiä Suomen ratkaisutaistelussa (2018).

          Muuta kirjallisuutta tästä aiheesta

7. Stefan Fors: Tali-Ihantala 1944. Elokuva ja historia (2007).

8. Lauri Jäntti: Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944 (1966).

9. Matti Koskimaa: Veitsen terällä (1993).

10. Erkki Käkelä: Laguksen miehet – Marskin nyrkki (1992).

11. Erkki Käkelä: Laguksen rynnäkkötykit (1996).

12. Erkki Käkelä: Marskin panssarintuhoojat (2000).

13. Niilo Lappalainen: Ihantala kesti (1994).

14. Reino Lehväslaiho: Panssarisotaa 1941-1944 (1958).

15. Reino Lehväslaiho: Sotkalla sodassa (2002).

16. K. L. Oesch: Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944 (1957).

17. Eino Pohjamo: Ihantalan murskattu teräs (1994).

18. Eino Pohjamo: Rauta palaa (1980).

19. Aimo Purhonen toim.: Tie Ihantalan tulimyrskyyn (1994).

20. Martti Sinerma: Taavetti Laatikainen, legenda jo eläessään (1978).

21. Martti Terä: Kesäkuun kriisi 1944 (1967).

22. Martti Turtola: Jääkärikenraali Einar Vihma (2005).

23. Martti Turtola: Torjuntavoitto 1944 (1994).

24. Hannu Valtonen: Lento-osasto Kuhlmey (2011).

25. Heikki Ylikangas: Romahtaako rintama? (2007).

Jälkimmäinen kirjaluettelo 7 - 25 on poimittu Mika Kuljun em. kirjasta vuodelta 2018.

Lopuksi on 3 dokumenttivideota tästä aiheesta. 

Rynnäkkötykit ja Ihantala osa 1 (kesto 14:58, suomenkielinen selostus)

Rynnäkkötykit ja Ihantala osa 2 (kesto 8:23, suomenkielinen selostus)

Tali-Ihantala, panssarijoukot (kesto 3:28, suomenkielinen selostus)

Jaa tämä sivu