Eino Tienari 4.12.2021
Suomen sodista ja maanpuolustuksesta kertovista kirjoista on eniten jäänyt mieleeni Väinö Linnan ”Tuntematon sotilas”. Se on ilmestynyt vuonna 1954. Koska olin silloin 10-vuotias, tuskin luin sitä vielä silloin. Myöhemmin olen lukenut joko sen tai sen laajennusta version ”Sotaromaani” ainakin kolme kertaa.
Väinö Linna ei aikanaan ensin saanut kustantajaa kirjalleen, jossa kiroiltiin, juotiin viinaa ja haukuttiin rintamalla sotilasjohtajia. Sitä pidettiin epäisänmaallisena siihen aikaan. Kustantaja otti sen julkaistakseen vain vaatimalla tekstin tarkistamista omilla asiantuntijoillaan. Väinö Linnan oli pakko suostua kirjan supistamiseen, jotta se yleensä ilmestyisi. Loppu onkin historiaa. Siitä tuli Suomen kansan kirjasuosikki varsinkin miehille.
Muistan oman järkytykseni lukiessani noita sivuja. Ihailin kirjan henkilöitä ja heidän sankaritekojaan. Esimiesten haukkumiseen en edes kiinnittänyt huomiota. Se jotenkin kuului asiaan. Luulen, että tuo kirja vaikutti myöhempään historian ja sotahistorian kirjojen lukemisen harrastukseeni.
1.
Koska niin monet tuntevat kirjan joko luettuna, elokuvana tai teatteriesityksenä, ovat sen henkilötkin tulleet tutuiksi. Käyn tässä läpi heistä tärkeimmät:
Vänrikki (myöhemmin luutnantti) Vilho Koskela oli yksi konekiväärikomppanian joukkueenjohtajista. Hän kaatui kesällä 1944.
Vänrikki (myöhemmin luutnantti ja kapteeni) Jorma Kariluoto oli aluksi joukkueenjohtaja ja sitten komppanianpäällikkö. Hän kaatui kesällä 1944.
Luutnantti (myöhemmin kapteeni ja majuri) Lammio oli yksi konekiväärikomppanian joukkueenjohtajista, mutta kohosi komppanianpäälliköksi.
Kapteeni Kaarna oli konekiväärikomppanian ensimmäinen päällikkö. Hän kaatui ensimmäisessä taistelussa kesällä 1941.
Majuri Sarastie oli pataljoonan komentaja. Hän kaatui kesällä 1944.
Everstiluutnantti Karjula, jonka osastoon konekiväärikomppania liitetään, ampui sotamies Viirilän kesällä 1944 suomalaisten perääntymisvaiheessa.
Alikersantti Antero Rokka oli komppanian paras sotilas. Hän haavoittui kesällä 1944, mutta selvisi hengissä.
Alikersantti (myöhemmin kersantti) Urho Hietanen tuhosi panssarivaunun miinalla. Hän kaatui häntä kuljettaneen ambulanssin joutuessa vihollisen väijytykseen.
Alikersantti Yrjö Lahtinen oli kommunisti ja ihaili Neuvostoliittoa. Hän oli silti yksi parhaista taistelijoista. Hän kaatui keväällä 1942.
Alikersantti Lehto syyllistyi julmuuksiin kuten antautuneen sotavangin ampumiseen. Hän kaatui syksyllä 1941 tappaen itsensä haavoittumisensa jälkeen.
Sotamies (myöhemmin korpraali ja alikersantti) Vanhala oli kaikkiin asioihin huumorilla suhtautuva mies. Tosipaikan tullen hän oli rohkea taistelija.
Sotamies Rahikainen oli taitava kauppamies toimien joukkueensa epävirallisena muonanhankkijana.
Sotamies Aarne Honkajoki saapui paikalle täydennysmiehenä kesällä 1942. Hän liittyi vähäksi aikaa käpykaartiin kesällä 1944, mutta palasi joukkueeseensa.
Sotamies Susi oli Antero Rokan lähin toveri, joka haavoittui kesällä 1944.
Sotamies (myöhemmin korpraali ja alikersantti) Määttä, joka suoritti valittamatta kaikki saamansa tehtävät. Hän kohosi rivimiehestä ryhmänjohtajaksi.
2.
Väinö Linna ei alun perin halunnut kirjoittaa täydellistä tai puhdasta murretta. Hän ei halunnut teoksestaan murrekirjaa. Kirja koki pienen murretarkistuksen jo ennen ensimmäistä painosta. Sen teki tohtori Veikko Ruoppila.
Väinö Linnan käsikirjoituksessa vänrikki Koskela puhui murteellista suomea, joka teki Koskelasta enemmän kansanmiehen. Kustantaja korjasi Koskelan puhumaan kirjakieltä ilmeisesti sen vuoksi, että hän oli upseeri.
Kymmenenteen painokseen vuonna 1955 tehtiin kuitenkin paljon suurempi muutos, jota tohtori Ruoppila kritisoi kovin sanoin. Osa muutoksista oli hänestä tarpeettomia. Kustantaja teki päätöksen, että teoksen vuorosanat käydään läpi ja muutetaan sellaisiksi kuin ne olisivat aidoilla murteen puhujilla.
Tässä on esimerkkejä vuonna 1954 julkaistusta kirjasta sen murteesta ja niiden uudet versiot.
Rahikainen sanoo: ”No se käyvöö. Mie alan koht perille päästyy. Siihe männes sie jo olet valmis.”
Korjauksen jälkeen: "No kyl se käyp. Mie alan koht perille päästyy. Siihe männes sie jo oot valmis."
Hietanen sanoo: ”Et muka länsirintamal kuulttija sit lyötti maaha. Mää sano suora et siel ei sit kranatei tullukka. Ne ol jotaki muut.”
Korjauksen jälkeen: "Et olevanas länsirintamal kuultti ja sit lyätti maaha. Mää sann suara et siäl ei sit kranatel tullukka. Ne oljotta muut."
Rokka sanoo: ”Älä, kuule, älä sie ukko käy isottelemaa miul, Sie tiijät mite siin käyvöö, jos aletaa koittamaa. Luulet sie helveti hevosmies jot mie alan tiäl hyppimää siun eessäis alokkaihe lail.”
Korjauksen jälkeen: "Älä, kuule, älä sie ukko käy isottelemaa miul! Sie tiijät mite siin käyp jos aletaa koittamaa. Luulet sie helveti hevosmies jot mie alan tääl hyppii siun eessäis alokkaihe viisii?"
3.
Otan tähän kaksi lainausta. Ensimmäinen on edellä mainitusta Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanista. Jälkimmäinen lainaus on saman kirjailijan Sotaromaanista (2000) tuon lainauksen jälkeen, joka on sensuroitu kustantajan toimesta pois Tuntematon Sotilas -romaanin käsikirjoituksesta. Romaania ei uskallettu päästää markkinoille alkuperäisenä.
Lainaus kirjasta Tuntematon sotilas:
" Hiljaisena alkoi tappion tie. Syvärin sillanpää luovutettiin ilman taistelua. He ohittivat hylättyjä korsuja, kaksi- ja puolivuotisen nakertelun tuloksia. Tykistöasemat olivat tyhjinä. Äänetön, katkera marssi toi heidät kuuluisaksi tulleen virran taakse. Sillan pielessä Vanhala juoksi joenrantaan, täytti puolikkaan pullon vedellä ja heilutti sitä ilmassa hihitellen: - Vähän Äänisen aaltoja. . . . .
Savuinen, autereinen ilma oli täynnä jyrinää. Alituinen tykistötulitus ja lentopommitukset pitivät maankuoren jatkuvan tärinän alaisena. Kaikilta ilmansuunnilla kuului lentolaivueiden yhtämittainen vonkuna. Koko maailma tuntui olevan täynnä uhkaavaa voimaa, joka purkautui ulvontaan ja räjähdyksiin. "
Tässä kohdassa Tuntemattoman teksti loppuu ja Sotaromaanissa se jatkuu Väinö Linnan tarkoittamassa muodossa:
" Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi- konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi. ”Ei sille mitään mahda”, sanoi sotamies ja hetkisen ammuttuaan jätti asemansa. Jotkut lähtivät kotipuoleen metsiin ”käpykaartiin”. Mutta oli miehiä, jotka panivat vastaan tosissaankin. . . . .
Halveksittu vihollinen osoittautui erittäin voimakkaaksi, vieläpä se yllätti kyvykkyydelläänkin. Se ei jättänyt vanhoista käsityksistä mitään jäljelle. Se ei ollut arka, ei demoralisoitunut, ei vailla aseistusta, ei huonoa itämaista sotilasainesta. Vieläpä täytyi tunnustaa, ettei se ollut tyhmä. "
- - - -
Henkilökohtaisesti pidän kustantajan tekemää päätöstä siistiä alkuperäistä tekstiä oikeana. Siitä ei olisi muuten tullut samanlainen menestys ja kansan suosikki, kuin siitä nyt tuli. Oli kuitenkin mielenkiintoista lukea myöhemmin se kirjailijan tarkoittamassa alkuperäisessä muodossa.