Sisällissodan taisteluja 3: Savon ja Karjalan rintamat

Eino Tienari        15.10.2022

Johdanto

Tässä kirjoitussarjan 3. osassa keskitytään Savon ja Karjalan rintamiin helmikuun ja maaliskuun aikana vuonna 1918. Mukana on 5 valokuvaa ja 2 dokumenttivideota.

Kirjoitussarja Suomen sisällissodasta jatkuu tämän kirjoituksen jälkeen vielä kahdella osalla: 4. Suomalaisten sisällissodan lopputaistelut ja 5. Saksalaisten taistelut Suomessa v. 1918.

Savon rintama

Sotatoimet Savon rintamalla alkoivat heti sisällissodan käynnistyttyä. Kymenlaakson punakaartilaiset lähtivät Kouvolasta etenemään Savon rataa pitkin kohti pohjoista ja valkoiset taas pyrkivät hidastamaan heidän etenemistään rautatiesiltoja vahingoittamalla.

Heti sodan ensimmäisenä päivänä 28. tammikuuta Kouvolasta saapunut Martti Eklundin johtama suojeluskuntalaisten muodostama ”lentävä osasto” räjäytti Valkealassa Selänpään lähistöllä sijaitsevan Torasjoen rautatiesillan sekä hieman pohjoisemman Hillosensalmen kääntösillan. Tämä esti punaisia hyödyntämästä ylivoimaansa Savon radan suunnalla. Savon radan lisäksi yhteenottoja käytiin myös Mikkelin ja Lappeenrannan välisen maantien hallinnasta.

Valkoiset valtasivat Pieksämäen 29. tammikuuta, ottamalla haltuunsa punaisten hallitsemat puhelinkeskuksen ja rautatieaseman. Seuraavana päivänä paikkakunnalla alkoivat punakaartien johtohenkilöiden vangitsemiset. Samana päivänä otettiin valkoisten haltuun myös Mikkeli. Kaupungissa majaillut venäläinen kasakkaosasto ei osallistunut tapahtumiin, vaan luovutti aseensa suosiolla suojeluskuntalaisille.

Mäntyharjun rintama 27.1. alkaen

Mäntyharjun rintamalla oli Savon rintaman keskilohko. Maaliskuun alussa muodostettiin Mäntyharjulle 1000 miehen Savon ryhmä ja punaisten puolella oli 1600 punakaartilaista. Ensimmäisiä taisteluja käytiin 4.-7.2. ja 14.-18.2. Myöhemmin maaliskuun alussa Mouhun ja Hillosensalmen asemien hallista käytiin veriset taistelut. Rintamalinjan pysähtyessä punaiset eivät pystyneet etenemään valkoisten selustaan. Toisaalta valkoiset eivät päässeet katkaisemaan punaisille elintärkeää Pietarin rataa.

Varkauden taistelu 19.2. – 21.2.

Varkauden taistelu päättyi valkoisten voittoon. Valkoiset aloittivat operaationsa 19. helmikuuta ja seuraavana yönä Pieksämäen ja Huutokosken asemille kootut joukot saartoivat Varkauden. Valkoisia joukkoja johti Venäjän keisarillisen armeijan kenraali Ernst Löfström ja punaisia Varkauden punakaartin päällikkö Matti Autio. Taistelussa kaatui 12 valkoista ja noin 20 punaista. Välittömästi taistelun jälkeen ammuttiin noin 80 punaista ja vielä myöhemmin valkoisten suorittaman puhdistuksen yhteydessä noin 200 lisää.

Savitaipaleen rintama 27.2. alkaen

Savitaipaleen rintaman taisteluilla oli suuri merkitys erityisesti punaisten kannalta, sillä ne turvasivat 30 kilometriä etelämpänä kulkevan Pietarin radan pysymisen heidän hallussaan. Savitaipale oli valkoisten hallussa sodan ensimmäisen kuukauden ajan, kunnes punaiset miehittivät sen 28. helmikuuta. Se tapahtui ilman taisteluja, koska valkoiset peräytyivät hyökkäyksen pelossa 20 kilometrin päähän Suomenniemen kylään.

Valkoiset tekivät ensimmäisen hyökkäyksensä Savitaipaleen kirkonkylään 4. maaliskuuta kahden osaston voimin, joista yksi eteni kilometrin levyisenä rintamana lännestä ja toinen pohjoisesta Kärnäkoskelle johtavaa maantietä pitkin. Illan hämärtyessä epäjärjestykseen joutuneet valkoiset kuitenkin perääntyivät. Hyökkäyksen pysäyttäminen oli punaisille tärkeä voitto. Punaiset hyökkäsivät kohti valkoisia 16.3. ja 23.3., mutta heidät torjuttiin molemmilla kerroilla.

Heinolan rintama 28.2. – 18.3.

Lahden punakaarti valtasi Heinolan 300 miehen osastolla ensin taistelutta 21.2. Valkoiset yrittivät vallata 28.2. punaisten hallussa ollutta Heinolan kaupunkia, mutta epäonnistuivat. Valkoiset kuitenkin miehittivät Lusin kylän. Punaiset miehittivät 9.3. Lusin 100 miehen voimin sieltä perääntyneiltä valkoisilta.

Valkoiset hyökkäsivät 13.3. kahtena osastona eri suunnilta Lusiin ja onnistuivat saamaan sen haltuunsa iltapäivään mennessä. Punaisia kerrotaan Lusin toisessa taistelussa kuolleen noin 60, joista osa teloitettiin. Taistelun aikana valkoiset saivat vangiksi myös 27 punaista. Valkoisia taistelussa kaatui 12.

Toinen taistelu Heinolan omistuksesta käytiin 15.3. Päähyökkäys tehtiin pohjoisesta ja samanaikaisesti toinen osasto koukkasi jään kautta kaupungin eteläpuolelle. Aamulla käynnistynyt hyökkäys pysähtyi nopeasti punaisten vahvoihin puolustuslinjoihin, mutta valkoiset eivät pystyneet perääntymään ennen pimeän tuloa. 18 tuntia kestäneen taistelun aikana kaatui 22 valkoista ja viisi punaista.

Mouhun-Hillosensalmen taistelut 3.3.

Valkoisten tarkoituksena oli vallata samanaikaisesti Mouhun kylä ja sen eteläpuolella sijainnut Hillosensalmen rautatieasema Savon radan varrella. Näin he olisivat saaneet motitettua Savon rintamalla toimineet punaiset.

Punaiset olivat kuitenkin varautuneet hyökkäykseen rikkomalla radan Mouhun pohjoispuolelta ja näin valkoisten pääjoukko ei päässyt etenemään aikataulun mukaisesti. He joutuivat muun muassa purkamaan tykistönsä junasta ja vetämään niitä ratapenkkaa pitkin hevosilla, mikä hidasti etenemistä huomattavasti. Myös Kajaanin sissikomppanian hyökkäys pysähtyi, kun he kohtasivat Kinnin suuntaan edenneen vahvan punakaartilaisosaston. Taistelu jatkui kiivaana kello 17 asti, jolloin valkoiset lopulta onnistuivat pakottamaan punaisten panssarijunan perääntymään. Mouhua puolustaneet punaiset irtaantuivat asemistaan ja vetäytyivät junan perässä. Näin Valkoiset onnistuivat saamaan Mouhun kylän haltuunsa. Punaiset yrittivät vallata Mouhun panssarijunan tukemana kaksi päivää myöhemmin 5. maaliskuuta, mutta hyökkäys torjuttiin.

Kuopion viides komppania pääsi heti aamulla etenemään vapaasti radalle Hillosensalmen pohjoispuolelle, jossa he alkoivat rikkomaan sitä. Hillosensalmen pysäkille hyökkäämässä olleet 1. ja 2. komppania sen sijaan havaittiin ja ne joutuivat tulitaisteluun punaisten kanssa. Valkoiset saivat lopulta vallattua pysäkin ja punaiset joutuivat vetäytymään. Punaiset onnistuivat saamaan vahvistuksia ja heidän tuekseen saapui myös panssarijuna. Tämän jälkeen pohjoisesta saapui vielä Mouhusta vetäytyneitä punaisia toisen panssarijunan tukemana, jolloin valkoiset vetäytyivät radalta Vuohijärven jäälle ja aloittivat paluumatkan takaisin Mäntyharjulle.

Perääntyvät valkoiset kohtasivatkin Huhdasjärveltä liikkeelle lähteneen punaisten komppanian, joka yllätti varomattomasti edenneet valkoisten joukot. Punaiset saivat konekivääritulellaan osuman valkoisten kuormaston ammuslaatikoihin, joiden räjähdyksessä syntyneeseen avantoon hukkui 80 valkoisten sotilasta ja lisäksi hevosia. Osa paenneista valkoisista selvisi hengissä, mutta harhaili metsissä jopa usean vuorokauden ajan.

Karjalan rintama

Karjalan rintama oli Hämeen rintaman ohella sisällissodan merkittävin näyttämö, jossa myös miestappiot olivat suuria.

Punaisten itäisen rintaman komentajana toimi Helsingin punakaartin 3. rykmentin päällikkö Oskar Rantala. Punaisten tarkoituksena oli vallata tärkeä Antrean risteysasema, mutta neljältä eri suunnalta käynnistynyt hyökkäys pysähtyi jo muutaman päivän kuluttua, jonka jälkeen kaikilla rintamalohkoilla käytiin usean viikon ajan lähinnä asemasotaa.

Kun jääkärien pääryhmä saapui Suomeen 25. helmikuuta, he ottivat pian komentoonsa koko Karjalan rintaman ja syrjäyttivät valkoisten joukkoja siihen asti johtaneet Venäjän armeijassa koulutuksensa saaneet upseerit lähes kokonaan. Yhteensä jääkäreitä vaikutti Karjalassa noin 30. Karjalan ryhmän komentajana toimi aluksi Venäjän keisarillisessa armeijassa palvellut eversti Herman Wärnhjelm, kunnes hänen tilalleen 12. helmikuuta tuli jääkärieverstiluutnantti Aarne Sihvo. Sihvon adjutantiksi tuli Woldemar Hägglund.

Pietisen tehtaan kahakka 19.-20.1.

Tämä tapahtuma on Pietisen puusepäntehtaassa tapahtunut suojeluskunnan ja punakaartin välinen aseellinen yhteenotto. Suojeluskuntalaiset olivat 19. tammikuuta hankkineet 140 japanilaista sotilaskivääriä, joista suurin osa oli viety maaseudulle ja 40 kätketty Pietisen tehtaalle. Asiasta vihiä saanut työväen järjestyskaarti teki tehtaalle tarkistuksen puoli yhdentoista aikaan illalla. Paikalla oli kaksi yövartijaa ja neljä muuta suojeluskuntalaista. Silloin järjestyskaartilaisten 30 miehen ryhmä meni rakennukseen sisään takakautta ja alakerran tarkistettuaan siirtyivät kohti yläkertaa, jolloin jääkäri Kalle Mata ampui pistoolillaan ensimmäisenä portaita nousseen viilari August Anderssonin. Muut punaiset pakenivat tämän jälkeen tehtaalta ja piirittivät sen hankittuaan ensin lisävoimia.

Laukaustenvaihto jatkui vielä seuraavana päivänä, jonka jälkeen valkoiset murtautuivat saartoketjun läpi. Silloin yksi suojeluskuntalainen haavoittui ja jäi vangiksi. Yhteenotossa kuoli yksi valkoinen ja kaksi punaista.

Kämärän taistelu 27.1.

Kämärän taistelu oli Kuolemanjärven pitäjän Kämärän asemalla 27. tammikuuta käyty suojeluskunnan ja punakaartin välinen taistelu, jota pidetään Suomen sisällissodan ensimmäisenä sotatoimena. Valkoisten pataljoona lähti 26.1. Venäjänsaaresta etenemään kohti Antreaa. Alkumatkalla vallattiin 10 kilometriä Viipurin pohjoispuolella sijaitseva Säiniön rautatieasema.

Seuraavana päivänä suojeluskuntalaiset saapuivat Kämärän asemalle hieman ennen kahta iltapäivällä. Heidän vastassaan oli Viipurin Keikkalan kaupunginosan punakaarti, jonka kanssa käytiin kiivas tulitaistelu. Kesken laukaustenvaihdon tuli paikalle Viipurin suunnasta juna, johon osa asemaa puolustaneista punaisista onnistui nousemaan. Juna jatkoi heti matkaansa kohti Äyräpäätä. Loput punaisista antautuivat tai pakenivat. Näin asema jäi valkoisten haltuun.

Pietarista oli kohta saapumassa Kämärään asejuna. Sen lastina oli 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä, 10 tykkiä ja kaksi miljoonaa patruunaa. Sen 400 miehen osastoa komensi metallimies Jukka Rahja. Lähellä asemaa varovasti hitaasti kulkevan junan veturi putosi kiskoilta, mutta vaunut säästyivät vaurioilta. Paikalla odottaneet valkoiset alkoivat ampua junasta alas laskeutuneita punakaartilaisia. Punaiset saivat konekiväärinsä suunnattua ja vastasivat tuleen. Suojeluskuntalaiset vetäytyivät tilanteesta ja jatkoivat matkaansa hiihtäen kohti Antreaa.

Asejunan veturi saatiin myöhemmin takaisin kiskoille. Juna pääsi suunnitelmien mukaisesti perille Tampereelle. Useita junassa olleita punakaartilaisia joutui kuitenkin jäämään sairaalahoitoon Viipuriin.

Video 1. Kämärän taistelu sisällissodassa (kesto 1:20, suomenkielinen).

Värtsilän taistelu 8.2.

Värtsilän punakaarti säilytti saamiaan kivääreitä Värtsilän Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliikkeen varastossa. Värtsilän taistelun taustana oli suojeluskunnan suorittama Värtsilän punakaartin aseistariisunta. Työväentalosta punakaartilaiset avasivat välittömästi tulen heitä kohti peltoaukean yli lähestyviä suojeluskuntalaisia. Taistelu päättyi nopeasti työväentalolle linnoittautuneiden punaisten antautumiseen ja pakoon, jonka jälkeen kylä jäi valkoisten haltuun.

Taistelussa valkoisista kaatui 7 ja haavoittui 15 miestä. Punaisista kaatui 3 miestä. Yli sata punakaartilaista jäi vangiksi. Lopulta teloitettiin ainoastaan kaksi punakaartilaista, joista toinen oli kaartin päällikkö Juho Koski. Suojeluskunnan päällikkö pankinjohtaja Raino Halberg päällikkö onnistui vaikutusvallallaan estämään koko vankijoukon teloittamisen.

Joutsenon taistelut 8.2. alkaen

Tämä alue muodosti Karjalan rintaman läntisimmän lohkon, joka ulottui Saimaan rannalta Joutsenosta noin 20 kilometriä itään Jääskessä sijaitsevaan Penttilän kylään. Punaisten tarkoituksena oli edetä Imatran teollisuustaajamaan, jolloin he olisivat päässeet Karjalan radalle. Taistelut käynnistyivät 8. helmikuuta, kun molemmat osapuolet yrittivät ottaa Joutsenon kirkonkylän haltuunsa. Punaiset pääsivät valkoisia parempiin taisteluasemiin ja onnistuivat pitämään kirkonkylän hallussaan.

Punaiset hyökkäsivät 13.2. ensimmäisen kerran Imatran suuntaan. Käytiin yli yön tulitaisteluja, joiden jälkeen Penttilän kylä jäi punaisille. Valkoiset tekivät tykistön tukemana vastahyökkäyksen ja punaiset joutuivat perääntymään aluksi Joutsenon kirkonkylään ja sieltä edelleen Lappeenrannan suuntaan aina Lauritsalaan saakka. Samalla punaisten rintamapäällikkö Viktor Ripatti lähetti perääntymiskäskyn myös Penttilässä olleelle komppanian päällikkö Jalmari Parikalle, joka vastentahtoisesti veti joukkonsa Joutsenoon.

Joutsenossa taistellutta valkoisten Karjalan ryhmän 3. rykmenttiä johti ensin ratsumestari Aito Husso. Hänen jälkeensä 15.3. alkaen johtajana oli jääkäriluutnantti Kalle Kuokkanen. Hänen tilalleen tuli runsaan viikon kuluttua jääkärimajuri Armas Ståhlberg.

Raudun taistelu 21.2. alkaen

Raudun taistelussa Pietarin läheisyyden vuoksi oli enemmistö punaisten puolella taisteluun osallistuneista joukoista venäläisiä. Raudun taistelu oli Tampereen ja Viipurin taistelujen ohella yksi sisällissodan verisimmistä. Sisällissodassa kaatuneista venäläisistä lähes puolet kuoli nimenomaan Raudun rintamalla.

Saksan ja Venäjän välinen aselepo oli päättynyt 18. helmikuuta eli kolme päivää ennen Rautuun tehtyä hyökkäystä. Venäläiset päättivät katkaista rakenteilla olevan Pietari-Hiitola -radan Suomen puolelta rajaa. Kiivaimmat Raudussa käydyt taistelut keskittyivät rakenteilla olevalle rautatieasemalle 4.-5. huhtikuuta.

Rautuun sijoitettujen suojeluskuntalaisten johtajana toimi aluksi insinööri Kyösti Kehvola, kunnes 8. maaliskuuta hänen tilalleen tuli jääkärikapteeni Evert Ekman ja viikon kuluttua edelleen ratsumestari Georg Elfengren. Raudun aseman 23.2. vallanneiden suomalaisten punakaartilaisten ylipäällikkönä oli aluksi Johan A. Palmu. Hänen tilalleen tuli 27. helmikuuta Heikki Kaljunen ja 16. maaliskuuta Arvid Leinonen. Venäläistä osastoa johti bolševikki M. V. Prigorovski.

Raudun aseman ympärille muodostui valkoisten hevosenkengän muotoinen saartorengas, joka oli avoin Pietarin suuntaan. Maaliskuun alkupäivinä punaiset yrittivät hyökätä valkoisten selustaan Valkjärven kautta, kuitenkaan onnistumatta, Tämän jälkeen taistelut Raudussa muuttuivat kolmen viikon ajaksi asemasodaksi. Punaiset kuitenkin tekivät jatkuvia iskuja valkoisten saartorengasta vastaan.

Valkoiset aloittivat operaationsa 25. maaliskuuta. Palkealan kylästä käsin he tekivät aluksi hyökkäyksiä mm. Viisjoen kylään, jossa valkoiset tuhosivat tärkeän rautatiesillan. Lisäksi he iskivät Neuvosto-Venäjän puolelle, hävittäen Lempaalan rautatieaseman. Valkoiset valtasivat Maanselän ja onnistuivat katkaisemaan rautatien kolme kilometriä Raudun eteläpuolella.

Taistelut jatkuivat huhtikuussa valkoisten yleishyökkäyksellä.

Video 2. Raudun taistelu ja sisällissodan muita tapahtumia (kesto 9:27, suomenkielinen).

Keski-Kannaksen rintama 22.2. alkaen

Keski-Kannaksen rintama oli Karjalan rintaman rintamalohko, joka levittäytyi noin 50 kilometrin matkalle Karjalan-Kannaksen keskiosaan. Se ulottui Kuolemanjärven Kämärästä rajalle Kivennavan Lipolaan. Siellä käytiin taisteluja helmikuun lopusta huhtikuun puoliväliin. Taistelut päättyivät punaisten vetäytymiseen osan joukoista antautuessa tai paetessa Venäjälle.

Helmikuun lopussa oli Mälkölässä ja Valkjärvellä yhteensä 350 suojeluskuntalaista. Maaliskuun puolivälissä ratsumestari Georg Elfvengerenin komennossa Mälkölään ja Valkjärvelle sijoitettiin kumpaankin noin 600 miehen vahvuinen pataljoona.

Punaisten Kannaksen itäosan rintamia johti ylipäällikkönä Heikki Kaljunen. Punaisten joukot olivat lähinnä paikallisten punakaartien jäseniä, vaikka täällä taisteli myös suuri määrä muualta Etelä-Suomesta tulleita miehiä. Mukana oli myös jonkin verran vapaaehtoisia venäläisiä ja Pietarin suomalaisen punakaartin jäseniä. Punaisten rintamaesikunta perustettiin Terijoen rautatieasemalle.

Punaisten hyökkäys käynnistettiin 22. helmikuuta yhdellä 150 miehen pääjoukolla ja 50 miehen sivustaosastolla. Se ei johtanut tuloksiin. Itäisellä siivellä tehtiin uusi hyökkäys 26. helmikuuta, jolloin punaiset etenivät Lipolan kautta Tarpilaan. Myöhemmin 3. maaliskuuta punaisten tykistö tulitti Valkeamatkaa, jolloin osa kylässä olleista valkoisista pakeni. Seuraavana päivänä punaiset valtasivat vielä Kahkaalan ja Nirkkolan. Valkoiset kokosivat vielä rivinsä ja tekivät 100 miehen voimin punaisten torjuman vastahyökkäyksen.

Punaisten hyökkäys jatkui 8. maaliskuuta. Valkoiset hyökkäsivät Valkeamatkaan ja Veikkolaan 40 miehen vahvuisella osastolla. Siellä punaisten puolustus joutui hajalle ja he menettivät kaatuneina ainakin 14 miestä. Punaiset kuitenkin saivat pidettyä kylän hallussaan.

LOPUKSI

Näissä rintaman osissa tapahtui tuohon aikaan paljon muitakin taisteluja, mutta otin niistä mukaan vain nämä. Taistelujen selostaminen lopetetaan tähän. Ne jatkuvat seuraavassa osassa.

Suomen sisällissodasta on ilmestynyt monia uusia sotahistorian kirjoja. Aihe on siis ilmeisesti kiinnostava vielä nykyään yli 100 vuotta noiden tapahtumien jälkeen. Olen lukenut ja käyttänyt lähteinä seuraavista kirjoista kirjoja numero 1, 2 ja 3.

KIRJALLISUUTTA

1. Haapala, Pertti ja Hoppu, Tuomas: Sisällissodan pikkujättiläinen (2009)

2. Haapanen, Atso: Sisällissodan 1918 unohdetut taistelut (2018)

3. Hoppu, Tuomas: Sisällissodan naiskaartit – suomalaisnaiset aseissa 1918 (2017)

4. Hoppu, Tuomas: Vilppulasta Tampereen porteille – Suomen sisällissota 1918 (2022)

5. Mattila, Jukka I., ja Kemppi, Jarkko: Suomen vapaussota 1918 (2007)

6. Pylkkö, Pentti: Vaiettu vuosi – Savitaipaleen rintama 1918 (2013)

7. Rajala, Pertti: Sisällissota – selkokirja (2017).

8. Tepora, Tuomas ja Roselius, Aapo, toim.: Rikki revitty maa - Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (2018)

9. Viinikainen, Sakari: Rautatiesota 1918 (2017)

10. Ylikangas, Heikki: Rata Rautuun – ratkaisutaistelu Karjalan Kannaksella 1918 (2013)

Jaa tämä sivu