Saksan valtion tapahtumia 1919 – 1938
Weimarin tasavalta ja Hitlerin ajan alkuvuodet
Eino Tienari 20.5.2021 (pieni muutos 23.5.2021)
Johdanto
Tämä on toinen osa Saksan historiaa käsittelevästä kirjoitussarjasta. Sen lisäksi olen kertonut erikseen Saksan kirjallisuudesta kolme kirjoitusta ja runoudesta yhden. Kirjoitan myöhemmin Saksan kuvataiteista.
Maailmansotien välinen aika oli jyrkkien vastakohtien aikaa. Aluksi Saksan valtio oli heikkouden tilassa ja poliittiset puolueet hajanaisia. Poliittiset vastakohtaisuudet olivat suuria ja kansa haki syyllisiä sodassa koettuun tappioon.
Natsien synty ja nousu alkoi pienen vaarattoman tuntuisen puolueen perustamisesta vuonna 1921 Münchenissä. Uuden puolueen nimi oli Kansallissosialistinen saksalainen työväenpuolue. Sen puheenjohtajaksi tuli siihen asti tuntematon Adolf Hitler. Kun hänen johtamansa epäonnistunut vallankaappausyritys vuonna 1923 torjuttiin, suuri yleisö luuli varmaan asian olevan jo ohi. Näin ei kuitenkaan ei ollut.
Tätä kirjoitusta valmistaessani koin yllätyksen. Saksan demokraattisesta ajanjaksosta vuosien 1919 ja 1933 välillä löytyy hyvin vähän kirjallisuutta. Kirjaston hylly oli sen sijaan täynnä Adolf Hitleristä ja hänen sotatoimistaan kertovia kirjoja. Sellaista se on.
Saksan tasavallan poliittiset puolueet
Saksan sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin vuonna 1875, kun Sosiaalidemokraattinen työväenpuolue SDAP ja yleissaksalainen työväenyhdistys yhdistyivät. Vuonna 1917 sen entisen puheenjohtajan Hugo Haasen johtama vasemmiston siipi erosi siitä ja muodosti uuden puolueen nimeltään Saksan riippumaton sosiaalidemokraattinen puolue USPD. Se toimi vuosina ainoastaan 1917-1922 ennen sulautumistaan vuonna 1918 perustettuun Saksan kommunistisen puolueeseen KPD:hen.
Saksan keskustapuolue eli Katolinen keskustapuolue perustettiin vuonna 1870. Se menetti 2. maailmansodan jälkeen kaikki kannattajansa uudelle vuonna 1945 perustetuille Saksan CDU:lle ja Baijerin CSU:lle.
Saksalaiskansallinen kansanpuolue DNVP syntyi vuonna 1918 kahden konservatiivipuolueen yhdistyessä ja yhden Liberaaliin puolueeseen kuuluvan ryhmittymän liittyessä mukaan. Alkuun DNVP oli hyvin hajanaisista ryhmittymistä muodostunut ja sen poliittinen linja oli epäselvä. Puolueen ensimmäinen puheenjohtaja oli Oskar Hergt.
Kansallisliberaalin puolueen puheenjohtaja Gustav Stresemann toimi Saksan kanslerina lyhytaikaisesti vuona 1923 ja Saksan ulkoministerinä vuosina 1923-1929.
Ensimmäisiin 1. maailmansodan jälkeen toimitettuihin vaaleihin osallistui 83 % kaikista äänioikeutetuista (vain yli 25-vuotiaat miehet). Ne järjestettiin 19.1.1919. Tässä on sen tulokset edustajapaikkoina:
enemmistösosialistit 165 itsenäiset sosiaalidemokraatit 22
saksalaiset demokraatit 75 keskusta 91
saksalaiset nationalistit 44 kansalliset liberaalit 19
Uutta perustuslakia eli ns. Weimarin perustuslakia alettiin valmistella. Tätä työtä johti lakitieteen professori ja liberaali Hugo Preuss. Uusi perustuslaki hyväksyttiin 11.8.1919. Siinä määriteltiin valtio (saks. Reich) ja 25 osavaltiota (saks. Länder). Osavaltiot hallinoisivat paikallista koulutusta, poliisia, kirkkoa ja välillistä verotusta. Valtiopäiväedustajat valitaan neljän vuoden välein. Yleinen äänioikeus otettiin käyttöön 20 vuotta täyttäneille miehille ja naisille. Tuomarit nimitettäisiin elinikäisiin virkoihin, mikä suosi oikeistoa.
Perustuslaki otti huomioon myös hätätilanteet. Artikla 48 antoi presidentille oikeuden antaa hätätilasäädöksiä, joita se piti tarpeellisena yleisen järjestyksen kannalta.
Weimarin tasavallan presidentit vuosina 1919 – 1934
Parlamentti valitsi presidentiksi enemmistösosialistien edustajan Friedrich Ebertin (1871-1925) äänin 277-51. Hän kokosi hallituksen vasemmiston ja keskustan edustajista.
Ebert kiinnostui nuorena politiikasta ja liittyi Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen asuessaan Mannheimissa 1889. Poliisia välttääkseen hän asui eri puolilla maata kunnes asettui Bremeniin 1891. Hän pääsi paikallisen sanomalehden päätoimittajaksi 1893. Vuosisadan vaihteessa hänestä tuli kaupunginvaltuuston jäsen ja puolueen paikallinen puheenjohtaja. Hän nousi Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n puoluesihteeriksi 1905 ja Saksan valtiopäivien jäseneksi 1912. Tammikuussa 1916 hänestä tuli puolueen puheenjohtaja.
Vuoden 1925 presidentinvaaleissa näytti siltä, että katolisen keskustapuolueen ehdokas Wilhelm Marx voittaisi. Silloin pyydettiin ehdokkaaksi kansallissankari sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Hän oli puolueiden ulkopuolinen ehdokas. Hän suostui ja voitti vaalit.
Vaikka 84-vuotias Hindenburg oli jo huonossa kunnossa, hänet taivuteltiin asettumaan presidenttiehdokkaaksi vielä vaaleissa 1932. Hän oli nimittäin ainoa, joka voisi voittaa Adolf Hitlerin. Tässä on vaalien viralliset tulokset:
2. kierros 1. kierros 2. kierros
Paul von Hindenburg 19,4 milj. ääntä 49,6 % 53,0 %
Adolf Hitler, NSDAP 13,4 milj. ääntä 30,1 % 36,8 %
Ernst Thälmann, KPD 3,7 milj. ääntä 13,2 % 10,2 %
Theodor Duesterberg 6,8 % (Rintamamiesten liitto)
Hindenburg oli presidenttinä sen jälkeen kuolemaansa asti 2.8.1934.
Hitler määräsi silloin valtakunnankanslerin ja valtakunnanpresidentin virat yhdistettäväksi ja siirrettäväksi itselleen. Muutos hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa Hitler sai 88 % annetuista äänistä. Tästä lähtien hän käytti arvonimeä Führer.
Weimarin tasavallan valtakunnankanslerit
1) Friedrich Ebert, 9.11.1918 – 11.2.1919. Hän oli sosiaalidemokraatti ja puolueen SPD puheenjohtaja.
2) Philipp Scheidemann, 13.2.1919 – 20.6.1919. Hänkin oli sosiaalidemokraatti. Hän kokosi hallituksen 3 puolueesta.
3) Gustav Bauer, 21.6.1919 – 26.3.1920. Myös hän oli sosiaalidemokraatti. Oli työministerinä kahdessa edellisessä hallituksessa. Hänen hallituksensa joutui hyväksymään Versaillesin rauhansopimuksen.
4) Hermann Müller, 27.3.1920 – 8.6.1920 ja 28.6.1928 – 27.3.1930. Hän oli sosiaalidemokraatti. Hänen 2. hallituksensa oli viimeinen Weimarin tasavallan parlamentin enemmistöön nojaava hallitus, jossa vasemmisto oli mukana.
5) Konstantin Fehrenbach, 25.6.1920 – 4.5.1921. Hän oli katolisen Keskustapuolueen edustaja. Vaikka hänen hallituksensa muodostui porvaripuolueista, se nojasi sosiaalidemokraattien tukeen.
6) Jospeh Wirth, 10.5.1921 – 14.11.1922. Hän oli myös Keskustapuolueen edustaja. Hän neuvotteli Neuvostoliiton kanssa ns. Rapallon sopimuksen.
7) Wilhelm Cuno, 22.11.1922 – 12.8.1923. Hän oli sitoutumaton talousasiantuntija. Maksamattomien sotakorvausten takia Ranska ja Belgia miehittivät hänen aikanaan Ruhrin alueen tammikuussa 1923.
8) Gustav Steremann, 13.8.1923 – 30.11.1923. Nousi vuonna 1918 Saksan kansanpuolueen johtoon. Sai neuvottelemalla Ruhrin miehityksen loppumaan. Hän sai vuoden 1926 Nobelin rauhanpalkinnon.
9) Wilhelm Marx, 30.11.1923 – 15.1.1925 ja 17.5.1926 – 12.6.1928. Hän oli Keskustapuolueen edustaja. Hänen 1. hallituksensa hyväksyi Dawesin suunnitelman koskien Saksan sotakorvauksien maksamista.
10) Heinrich Brüning, 30.3.1930 – 30.5.1932. Hän oli myös Keskustapuolueen edustaja. Hän kokosi konservatiivisen porvarillisen kokoomushallituksen. Sillä ei ollut enemmistöä valtiopäivillä.
11) Franz von Papen, 1.6.1932 – 17.11.1932. Hänkin oli Keskustapuolueen edustaja, mutta sitoutumaton vuodesta 1932 alkaen. Oli myöhemmin varakanslerina Adolf Hitlerin hallituksessa 30.1.1933 – 7.8.1934.
12) Kurt von Schleicher, 2.12.1932 – 28.1.1933. Hän oli jalkaväenkenraali ja sitoutumaton. Hän pyrki estämään Adolf Hitlerin valtaannousun. Hindenburgin ja Hitlerin salaisen tapaamisen jälkeen hänet erotettiin ja Hitler nousi valtakunnankansleriksi.
13) Adolf Hitler, 31.1.1933 – 30.4.1945. Hän oli Kansallissosialistisen puolueen puheenjohtaja. Hän yhdisti heti aluksi kanslerin ja presidentin virat.
Franz von Papen. Kuvan lähde on listelist.com.
Weimarin tasavalta 1919 – 1933
Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa sosialistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin.
Vuonna 1923 Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen. Vuonna 1920 Saksan työväenpuolueesta oli tullut Kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin samaan aikaan Adolf Hitlerin tueksi. Satakunta poliisia kukisti 3 000 kapinoitsijan joukon. Kapinan johtajat tuomittiin vankilaan, mutta lievin tuomioin.
Keskustaoikeistolaisen Kansanpuolueen johtaja Gustav Stresemann toimi valtakunnankanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923–1929. Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, jolloin mellakat ja kapinat vähenivät ja talous toipui.
Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin Rentenmark. Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista hyperinflaatio. Yleisö hyväksyi sen ja se auttoi tehokkaasti inflaation torjumisessa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös vähensi valtion menoja ja byrokratiaa, samalla kiristäen veroja.
Saksan valtiopäivävaaleissa 1928 saatiin seuraava tulos:
ääniosuus paikat
Sosiaalidemokraattinen puolue 29,8 % 153
Saksalaiskansallinen puolue 14,3 % 73
Keskustapuolue 12,1 % 61
Kommunistinen puolue 10,6 % 54
Saksan kansanpuolue 8,7 % 45
Kansallissosialistinen puolue menestyi vaaleissa heikosti (2,6 %) saaden vain 12 paikkaa valtiopäivillä.
Poliittisten puolueiden riitelyn vuoksi presidentti Hindenburg otti käyttöön perustuslain hätäoikeudet ja teki esityksen valtiopäivien hajottamiseksi. Uusien valtiopäivävaalien tuloksena puolueiden voimasuhteissa tapahtui vuonna 1930 merkittävä muutos:
ääniosuus paikat muutos
Sosiaalidemokraattinen puolue 24,5 % 143 - 10
Kansallissosialistinen työväenpuolue 18,3 % 107 + 95
Kommunistinen puolue 13,1 % 77 + 23
Keskustapuolue 11,8 % 68 + 7
Saksalaiskansallinen puolue 7,0 % 41 - 32
Saksan kansanpuolue 4,5 % 30 - 15
Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin väliaikaisia hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan suuri taloudellinen lama saavutti huippukohtansa.
Noustuaan valtaan Hitler kielsi kaikki muut puolueet kuin Kansallissosialistisen puolueen ja lakkautti Saksan osavaltioiden hallintoelimet. Osavaltioita johdettiin tästä lähtien valtakunnan hallituksen kautta.
Valtiopäivätalon tulipaloa käytettiin tässä yhteydessä hyväksi. Sen väitettiin olleen kommunistien aiheuttama, mutta sitä ei ole todistettu myöhemminkään. Sen avulla Hitler sai laajennetun valtaoikeuden päättää jyrkistä toimista demokratiaa vastaan. (kappale lisätty 23.5.2021)
Saksan alueen laajeneminen ennen syyskuuta 1939
Verrattuna Saksan keisarikuntaan Weimarin tasavalta menetti kaikki siirtomaansa sodan voittaneille ympärysvalloille. Lisäksi Saksa menetti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle. Reinimaalla oli Saksalla ns. demilitarisointivelvoite (tyhjennettävä sotilaista, aseista ja sotilastarvikkeista). Tärkein menetetty alue oli Puolan käytävä, joka eristi Itä-Preussin muusta Saksasta. Saarland menetettiin Kansainliiton hallintaan ja Memelin alue Liettualle. Hieman maata menetettiin myös sekä Belgialle että Tanskalle.
Saarland liitettiin Saksaan vuonna 1935 kansanäänestyksen perusteella.
Alueellisesti Saksan valtio laajeni huomattavasti, kun siihen liitettiin Itävalta vuonna 1938.
Seuraavaksi Saksaan liitettiin vuoden 1938 lopussa Tšekkoslovakian saksankieliset alueet eli sen sudeettialueet. Maaliskuussa 1939 Saksa miehitti myös maan tšekkiläiset osat.
Ennen toista maailmansotaa Saksaan liitettiin maaliskuussa 1939 myös Liettuaan kuulunut Memelin alue.
KIRJALLISUUTTA
Christopher Ailsby: Kolmas valtakunta, Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä (2005).
Robert Brandberg: Hitler - koko tarina (2019).
Robert Cole: Saksa, Traveller` s history (2018).
Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema, Kuinka Hitler nousi valtaan (2019).
Michael Kerrigan: Hitler - Tie diktaattoriksi (2018).
Seuraava kartta kuvastaa Saksan valtion rajoja vuonna 1937.
Saksa osavaltioineen vuonna 1937. Kartan lähde on Wikiwand.
Jaa tämä sivu