Suomen ilmatorjunta talvi- ja jatkosodassa

Eino Tienari          11.2.2021

Ennen talvisotaa

Lähde on kirja ”Tulisuluista tappioiden tuottamiseen”.

Ilmatorjuntajoukkojen perustamistehtävät hyväksyttiin Puolustusministeriössä 29.6.1939. Johtoilmapuolustus-aluekeskuksia oli 14. Ilmapuolustuksen joko tykeillä ja konekivääreillä varustettuja tai ainoastaan ilmavalvontaa varten tarkoitettuja aluekeskuksia oli 40. Aikaisempaan verrattuna tuli pieniä muutoksia. 

Pyydettyjä asehankintoja ei oltu saatu toteutettua tarpeeksi. Aseiden hinnat nousivat maailmalla jyrkästi sodan lähestyessä. Suomen ilmapuolustuksessa oli suuria puutteita kaluston suhteen.

Talvisodan alkaessa ilmatorjunta pystyi suojaamaan tärkeimmät asutuskeskukset, liikenteen solmukohdat ja huoltolaitokset. Kuitenkin rintamajoukot ja koko Pohjois-Suomi jäivät vaille ilmatorjuntaa. Ilmatorjuntatykkejä, ammuksia, valonheittimiä ja vetoajoneuvoja oli liian vähän. Tarvikehankintoja onnistuttiin tekemään onneksi jonkin verran talvisodan aikana.

Talvisodan ilmatorjunta

Neuvostoliiton ilmavoimien määräksi ennen toista maailmansotaa ajankohdan vaatimukset täyttäviä lentokoneita on arvioitu olleen noin 2100 kappaletta. Talvisotaan arvioidaan osallistuneen suuri osa eli noin 800–1000 näistä lentokoneista. Talvisodan alkaessa Neuvostoliiton ilmavoimilla arvioitiin olevan Viron, Latvian ja Liettuan tukikohdissa noin 300 lentokonetta, Aunus-Maanselkä-alueella Itä-Karjalassa noin 100 lentokonetta ja siitä pohjoiseen vielä noin 170 lentokonetta.

Sodan alussa Suomen ilmatorjunta oli ryhmitetty osin Kenttäarmeijan ja osin Kotiseudun alueille. Toimialueiden raja kulki pääpiirteisen linjan Hamina-Mikkeli-Varkaus-Kuopio-Oulu itäpuolitse. Ilmatorjunnan selkeä painopiste oli eteläisessä Suomessa ja käytännössä ilmatorjuntayksiköitä ei ollut linjan Turku-Tampere-Jyväskylä-Joensuu pohjoispuolella.

Talvisodan aikana ilmatorjuntajoukot jaettiin lähinnä asekaliiperin perusteella raskaaseen ilmatorjuntatykistöön (75 mm – 76 mm tykit, 28 kpl), kevyeen ilmatorjuntatykistöön (20 mm tykit, 34 kpl ja 40 mm tykit, 72 kpl) ja ilmatorjuntakonekivääriyksiköihin (7,62 mm ilmatorjuntakonekiväärit, 125 kpl).

Raskas ilmatorjuntatykistö keskitettiin käytännössä vain Helsingin ja Viipurin suojaamiseen. Viipurin osalle tuli 4 ja Helsingin osalle 5 raskasta patteria. Tampereelle tuli 2 ja Jyväskylän seudulle yksi patteri. Näiden lisäksi 1 patterin yksi jaos annettiin Turun suojaksi.

Kevyt ilmatorjuntatykistö keskitettiin lähes kokonaisuudessaan Kaakkois-Suomen alueelle Leningradin suuntaan. Osa toimi kotiseudun alueella ja osa kenttäarmeijan alueella. Ilmatorjuntakonekiväärien muita aseita suuremman lukumäärän vuoksi niitä riitti useampaan paikkaan. 

Ilmatorjunnan tapahtumia talvisodassa

Marraskuun viimeisen päivän ja joulukuun aikana ilmatorjuntajoukot ampuivat alas yhteensä 66 viholliskonetta, jotka jakautuivat useille ilmatorjuntaseiden tyypeille. Joulukuun aikana maahan saapui uutta ilmatorjuntakalustoa melko paljon. Pääosin Ruotsin puolustusvoimien ja teollisuuden luovuttamana saatiin käyttöön 48 kappaletta 40 mm Bofors-kanuunoita. Saksasta saapui 20 kappaletta 20 mm BSW-tykkejä, jotka kuuluivat jo aiemmin tilattuihin aseisiin.

Tammikuun 1940 aikana ilmatorjuntajoukot pudottivat yhteensä 56 viholliskonetta. Helmikuussa oli 131 pudotusta. Helmikuun alkuun mennessä Suomeen saapui Italiasta 48 Breda-tehtaan valmistamia 20 mm:n ilmatorjuntatykkejä. Niitä ei ehditty käyttää talvisodassa.

Maaliskuussa oli vain 13 taistelupäivää, mutta ilmatorjunnan pudotusten tahti säilyi suurin piirtein samana kuin edellisessäkin kuussa, koska ankarat taistelut Kannaksella jatkuivat. Pudotusten määrä maaliskuussa oli 61 viholliskonetta.

Ilmatorjuntajoukkojen lasketaan pudottaneen 314 ja vaurioittaneen noin 360 viholliskonetta, joista ainakin osan uskotaan pudonneen ennen tukikohtaan pääsyään. Vertailun vuoksi todettakoon, että suomalaisten lentojoukkojen pudotusmääräksi laskettiin 190 viholliskonetta.

Ilmatorjunnan tuloksellisuutta arvioitaessa pelkillä pudotusluvuilla ei kokonaisuuden kannalta ole oleellista merkitystä kokonaistehtävän suorittamista arvioitaessa. Ilmatorjunnan teho perustuu osin niin sanottuun pelotevaikutukseen, jolloin vihollisen pommikoneet joutuvat torjunnan vuoksi nostamaan toimintakorkeutta ja sen seurauksena niiden osumatarkkuus heikkenee.

Ilmatorjuntajoukkojen valmistelua välirauhan aikana

Välirauha Suomessa kesti maaliskuun puolivälistä 1940 kesäkuun loppuun 1941. Ilmatorjunnan asemäärät on esitetty seuraavassa taulukossa lukumäärinä kahtena eri ajankohtana:

                                                         1.5.1940           1.3.1941

Raskas ilmatorjuntakanuuna              81                      93

Kevyt ilmatorjuntakanuuna               114                    206

Raskas it -konekivääri                           81                    142

Kevyt it -konekivääri                            133                    147

Jatkosodan edellä ilmatorjunnan asemäärä oli kasvanut selvästi suuremmaksi talvisotaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna vuonna.

Euroopasta saadut sotakokemukset korostivat syöksy- ja matalapommitusten uhkaa raskaita ilmatorjuntapattereita vastaan. Tämän vuoksi toukokuussa 1941 käynnistettiin selvitys siitä, voitaisiinko raskaiden ilmatorjuntapatterien kokoonpanoa kehittää korvaamalla niiden lähisuojana olevat kevyet it-konekiväärit kaksiaseisella raskaalla it-konekiväärien puolijoukkueella. Näitä tarvittiin, koska raskaat ilmatorjuntapatterit eivät kyenneet tehokkaaseen matalatorjuntaan. Lisäksi kevyiden it-konekiväärien teho oli riittämätön panssaroituja lentokoneita vastaan.

Sen lisäksi oli tarve saada etäisyysmittareita kevyisiin it-jaoksiin ja raskaisiin it-konekivääripuolijoukkueisiin. Aikaisempi kiikari- ja valojuovatähystys eivät tarjonneet riittävää tarkkuutta tulenavaukseen ja tulittamiseen. Välirauhan aikana kasvatettiin myös huomattavasti it-suojeluskuntien lukumäärää ja vahvuutta. Ilmavoimien komentajan hyväksymä toimintaohje ilmatorjunnan ja hävittäjien yhteistoiminnasta julkaistiin tammikuussa 1941.

Kesäkuussa 1941 ilmavoimien komentaja määrättiin johtamaan ilmatorjuntaa ylipäällikön antamien toimintaohjeiden mukaisesti. Hänen apunaan ilmatorjunnan johtamisessa oli ilmatorjuntajoukkojen tarkastaja. Suomi jakautui ilmatorjunnan suhteen kotiseutuun, sotatoimiyhtymien alueisiin ja merivoimien alueeseen. 

Suomen ilmatorjunta jatkosodassa

Tämän luvun teksti perustuu sivustoon veteraaniperinto.fi.

Välirauhan aikana oli ilmatorjuntatykkejä ja it-konekivääreitä saatu hankittua lisää niin, että niiden lukumäärä kasvoi 382:sta 941:een. Merivoimilla oli tästä kokonaismäärästä noin neljäsosa.

Suomalaiset ilmatorjuntayksiköt voitiin siirtää suojaamaan hyökkäystoimet aloittanutta kenttäarmeijaa. Neuvostoliiton ilmavoimien toiminnan vähetessä myös rintamilla käytettiin ilmatorjunta-aseita päätehtävänsä ohella tulitukitehtäviin jalkaväen tueksi. Kohteina olivat yleensä vihollisen tykki- ja konekivääripesäkkeet, joita tuhotiin rohkeasti suora-ammunnalla.

Päätehtävässään ilmatorjuntajoukot onnistuivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa hyvin. Kotialueen ja joukkojen suojana olleet ilmatorjuntayksikkömme ampuivat alas vuoden 1941 aikana 376 viholliskonetta. Asemasodan aikana uudistettiin ilmatorjunnan organisaatioita ja hankittiin lisää kalustoa sekä kotimaasta että Saksasta. Myös sotasaalistykkejä kunnostettiin omaan käyttöön. Asemasodan päättyessä ilmatorjunta-aseita oli jo noin 1700, joista tykkejä 1200 ja konekiväärejä 500.

Vuonna 1943 voitiin toteuttaa hyvin merkittävä hankinta. Saksasta saatiin kaksi tutkaa eli radioluotainta ilmavalvontaan ja neljä tulenjohtoon. Pääosa tutkista samoin kuin kaikki 18 tehokasta Saksasta hankittua 88 mm raskasta ilmatorjuntatykkiä sijoitettiin Helsinkiin. Uudet kuusitykkiset patterit ryhmitettiin Lauttasaareen, Käpylään ja Santahaminaan. Helmikuussa 1944 Helsingin suojana oli jo 13 raskasta ilmatorjuntapatteria sekä jonkin verran kevyttä ilmatorjuntatykistöä.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana kesällä 1944 ilmatorjuntajoukot joutuivat hyvin raskaisiin taisteluihin Neuvostoliiton suuria lentokonevoimia vastaan sekä Karjalan kannaksella että Laatokan koillispuolella (mm. Syvärillä). Erityisesti maataistelukoneet hyökkäsivät myös ilmatorjuntayksiköitä vastaan aiheuttaen niille tappioita.

Jatkosodan aikana suomalaiset ilmatorjuntajoukot ampuivat alas 1031 ja merivoimien ilmatorjunta 75 viholliskonetta. Suomen ilmatorjuntajoukot oli lukumääräisesti riittämätön, mutta täytti kunnialla tehtävänsä.

Radioluotaimet ja sulkutuli

Saksalaiset käyttivät radioluotaimia yhdessä järeiden ja raskaiden ilmatorjuntapatterien ja valonheittimien kanssa. Se mahdollisti mittausarvojen lähettämisen tulonjohtolaitteille ja maalinosoituksen valonheittimille. Kukkulat, laaksonpohjat, korkeajännitysjohtojen vierustat, merenrannat ja korkeasti rakennetut alueet olivat epäedullisia radioluotainten käytölle. Saksalaiset sijoittivat ilmatorjuntansa usein aukeille alueille ja pelloille.

Suomen ilmavalvonnan ensimmäiset radioluotaimet saapuivat Suomeen huhtikuun alussa 1943. Ne sijoitettiin Helsinkiin. Ilmavalvonnan radioluotaimet osoittivat nopeasti tehokkuutensa. Niiden vaikutus rajoittui kuitenkin vain Suomenlahden alueelle. Suomalaiset olivat saaneet koulutusta radioluotaimiin ensin Saksassa ja sitten Suomessa Petsamossa.

Talvisodan kokemusten nojalla oli kehitelty ja harjoiteltu sulkuammuntajärjestelmä, jossa viholliskoneiden eteen ammuttiin vahva keskitys. Kukin sulku käsitti neljä kranaattia kutakin patterin putkea kohti. Tulella ei pyritty tuhoamaan koneita, vaan koetettiin estää niiden pääsy kohteeseen.

Ilmatorjunnan radioluotaimia (tutkia) tuli Suomeen vasta toukokuun lopussa 1943. Kaksi niistä luovutettiin Helsinkiin ja yksi Kotkaan.

Helsingin ilmatorjuntarykmentin sulkuammuntajärjestelmä uudistettiin samaan aikaan. Vaikka seuranta-ammunta oli tullut yhä paremmin mahdolliseksi, ei sulkuammunnasta luovuttu. Uudessa sulkuammuntajärjestelmässä yhtenäiset sulkuvyöhykkeet olivat 4, 6, 8, 10, 12 ja 14 kilometrin etäisyydellä Helsingin kantakaupungista. Sulkujen korkeusporrastus pienennettiin 200 metristä 100 metriin.

Helsingin suuret pommitukset

Erityisesti pääkaupungin ja sen väestön pelastaminen helmikuussa 1944 oli ilmatorjunnan veteraanien suurteko. Pommitukset tapahtuivat helmikuun 6., 16. ja 26. päivä. Neuvostoliitto yritti niillä painostaa Suomea pakkorauhaan meille huonoilla ehdoilla. Vihollisen lentokoneet pudottivat yli 15 000 pommia.

Video 1. Seuraava dokumentti ei sovellu pienille lapsille eikä heikkohermoisille aikuisille. Se on nimittäin väkivaltainen tositarina sodan pommituksista. Videossa on suomenkielinen selostus ja ääniefektejä. Se kestää noin 20 minuuttia.

Video 2. Seuraava dokumentti on uusi, sillä se on julkaistu kuukausi sitten. Puolustajien apuna oli Saksasta saadut radioluotaimet Raija I ja Raija II. Niiden lisäksi Irja oli ilmatorjunnan tulenjohtoluotain. Video kestää noin 12½ minuuttia. 

Video 1. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944

Video 2. Radioluotaimet auttoivat Helsingin puolustajia

Ilmatorjuntamuseo

Ilmatorjuntamuseon perustaminen alkoi vuonna 1957 Santahaminaan, entiseen Papinlahden upseerikerhon rakennukseen. Ahtaiden tilojen takia pyydettiin Hyrylän varuskunnan alueella oleva Kapteenin Puustelli tarvittavine maa-alueineen museokäyttöön. Ilmatorjuntamuseon rakentaminen alkoi. Museo avautui yleisölle vasta vuonna 1969.

Vuonna 1987 Puolustusministeriö nimitti Ilmatorjuntamuseon sotahistorialliseksi erikoismuseoksi. Ilmatorjuntamiesten talkooponnistelujen ja monien lahjoittajien tukemana valmistui museon ensimmäinen oikea näyttelyhalli vuonna 1996. Suunnitelmiin oli alun alkaen kuulunut kaksi hallia. Museonrakentajien voimat eivät kuitenkaan siihen heti riittäneet, vaan toisen hallin avajaisia jouduttiin odottamaan kesäkuuhun 2007 asti.

Nykyisen Ilmatorjuntamuseon osoite on Klaavolantie 2, Tuusula. Se on auki kesäaikana  tiistaista sunnuntaihin ja talviaikana keskiviikosta sunnuntaihin.

KIRJALLISUUTTA

Kauko Korpela – Esko Haapala: ”Oulun pojat, sotilaspojat Oulun, Veitsiluodon ja Kajaanin ilmatorjunnassa 1944” (2009).

Matti Lehtimäki: ”Meririntaman ilmatorjunta 1941-1944” (2018).

Jukka L. Mäkelä: ”Helsinki liekeissä, suurpommitukset helmikuussa 1944” (1967).

Eero Pajula: ”Lapin Ilmatorjuntarykmentti 1989-2014, ilmatorjuntaa maan huipulla” (2015).

Jussi Pajunen: ”Tulisuluista tappioiden tuottamiseen, vuosisata suomalaista ilmatorjuntataktiikkaa 1919-2019” (2019).

Pentti Palmu: ”Ilmatorjuntakoulu 1940-1980” (1980).

Perttu Peitsari: ”Ilmapuolustuksen viestitoiminnan ja ilmavalvonnan historia. Osa II:1, Välirauhan vuodet 1940-1941, Osa II, Sotavuodet 1941-1942” (2016).

Aake Pesonen: ”Tuli-iskuja taivaalle, ilmatorjuntajoukkojen taisteluista talvi- ja jatkosodassa” (1982).

Ahti Saarinen: ”Torjunta ilmasta kesällä 1944” (2001).  

Jaa tämä sivu