Saksankielisiä runoilijoita 1800-1950

Eino Tienari     21.3.2021

JOHDANTO

Olemme ehkä kuulleet ja lukeneet, että on suuria saksankielisiä runoilijoita. He ovat yleensä joko saksalaisia tai itävaltalaisia. Mutta, kun ei osaa niitä lukea. Minä koetin perehtyä asiaan omilla saksan taidoillani ja koin mahtavan eläymyksen:

Tämä on hienoa! Tähän kannattaa tutustua lisää.

Osa runoista on suomennettu suomalaisten runoilijoiden toimesta. He ovat tehneet hyvää kulttuurityötä. Suomen ja Saksan välillä on ollut kautta historian jotain yhteyttä, joka viime aikoina on näkynyt kuitenkin elämässämme vähemmän kuin ennen.

Rajoitan esiteltävien runoilijoiden määrän viiteen. Laatu korvaa tässä lukumäärän.

RUNOILIJOITA

        Heinrich Heine, 1797-1856, Saksa

Hän oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä runoilijoista. Hänen kiintymystään Pohjanmeren luontoon ilmenee teoksessa ”Die Nordsee” (1827), joka on Laulujen kirjan jälkimmäinen osa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin neliosaiseen teokseen ”Reisebilder” (1826–1831), jossa proosa ja runo vuorottelevat. Vuodesta 1831 alkaen Heine asui Pariisissa.

Hänen teoksistaan ja elämästään on kirjoitettu mm. kirjat Klaus Briegleb: ”Heinrich Heine. Sämtliche Schriften” (München 2005/1968-1976) ja ”Sämtliche Werke in 4 Bänden” (München 2006). Säveltäjä Robert Schumann on säveltänyt lukuisia liedejä Heinen teksteihin. Laulusarjat ”Dichterliebe” ja ”Liederkreis” ovat nykyisinkin hänen tunnetuimpia lauluteoksia.

Suomennettuja teoksia:

Laulujen kirja. Suomentaneet Valter Juva 1917, Yrjö Jylhä 1937 (Buch der Lieder, 1827).   Saksanmaa: Talvinen tarina. Suomentanut Otto Manninen 1904 (Deutschland. Ein Wintermärchen, 1844).  Herra von Schnabelewopskin muistelmat. 2006 (Aus den Memoiren des Herren von Schnabelewopski, 1834).  Firenzen öitä. 2006 (Florentinische Nächte, 1836).  Romantiikan koulu. 2012 (Die romantische Schule, 1836).

-------

          MERENNEIDOT (kokoelmasta Laulujen kirja, suom. Jylhä)

Lyö maininki hiekkaan ja raukenee, / kuu kultaa hiljaista rantaa,

ja särkällä ritari uinailee, / unet kirjavat aatosta kantaa.

          Merenneidot kaunoiset helmasta veen / ylös nousevat hunnuissa välkkyin

          ja luullen urhon nukahtaneen / luo hiipivät, ensin säikkyin.

Yks uteliaana koskettaa / hänen hattunsa töyhtöä hiukan,

asevitjat sormiinsa toinen saa / ja olkavyön myös tiukan.

         Mut kolmas nauraen, leikillään, / pois kiskoo urholta miekan,

          ja nojaten kalpaan välkkyvään / alas katsoo vuoteelle hiekan.

Ja neljäs liidellen, liihoittain / näin kuiskaa värjyvin parmain:

”Oi, jospa sun lemmittys oisin vain, / sinä ihmiskukkanen armain!”

          Ja viides koskee huulillaan / hänen kättään, povessa kaipuu;

         mut suuta ja poskia suutelemaan / nyt kuudes vitkaan taipuu.

On ritari viisas, ei auki luo / hän silmiä kuutamolla;

merenneitojen suudella vain hän suo / ja muistaa tyyni olla.

--------------

Tämä runo Yömietteitä löytyy suomennettuna runokokoelmasta ”Laulujen kirja”, sivulta 235. Tässä on ääneen lausuttuna Heinrich Heinen runo: Nachtgedanken 

Denk ich an Deutschland in der Nacht, / Dann bin ich um den Schlaf gebracht,

Ich kann nicht mehr die Augen schließen, / Und meine heißen Tränen fließen.

              Die Jahre kommen und vergehn! / Seit ich die Mutter nicht gesehn,

              Zwölf Jahre sind schon hingegangen; / Es wächst mein Sehnen und Verlangen.

Mein Sehnen und Verlangen wächst. / Die alte Frau hat mich behext,

Ich denke immer an die alte, / Die alte Frau, die Gott erhalte!

              Die alte Frau hat mich so lieb, / Und in den Briefen, die sie schrieb,

              Seh ich, wie ihre Hand gezittert, / Wie tief das Mutterherz erschüttert.

Die Mutter liegt mir stets im Sinn. / Zwölf lange Jahre flossen hin,

Zwölf lange Jahre sind verflossen, / Seit ich sie nicht ans Herz geschlossen.

              Deutschland hat ewigen Bestand, / Es ist ein kerngesundes Land,

              Mit seinen Eichen, seinen Linden / Werd ich es immer wiederfinden.

Nach Deutschland lechzt' ich nicht so sehr, / Wenn nicht die Mutter dorten wär;

Das Vaterland wird nie verderben, / Jedoch die alte Frau kann sterben.

              Seit ich das Land verlassen hab, / So viele sanken dort ins Grab,

              Die ich geliebt - wenn ich sie zähle, / So will verbluten meine Seele.

Und zählen muß ich - Mit der Zahl / Schwillt immer höher meine Qual,

Mir ist, als wälzten sich die Leichen / Auf meine Brust - Gottlob! Sie weichen!

              Gottlob! Durch meine Fenster bricht / Französisch heitres Tageslicht;

              Es kommt mein Weib, schön wie der Morgen,

              Und lächelt fort die deutschen Sorgen.

     Hermann Hesse, 1871-1962, Saksa ja Sveitsi

Hän oli saksalainen runoilija ja proosakirjailija. Hänen elämästään ja romaaneistaan kerrottiin tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa "Yleinen historia"-osastossa.

Suomennettuja runokokoelmia:

Huilunsoittaja: runoja 1895-1941 (1977), suomentanut Anna-Maija Raittila.

Muita suomennettuja teoksia:

Boccacio (1947/1904), suomentanut Maija Lehtonen. Essee.  Hessen kirjoituksia pyhästä Franciscus Assisilaisesta (2007/1904), suomentanut Teppo Kulmala.   Riikinkukkokehrääjä ja muita kertomuksia (1974). Suomentanut Kai Kaila.  Knulp: Kolme kertomusta Knulpin elämästä (1994/1915), suomentanut Teppo Kulmala.   Kulkija (2010), suomentanut Teppo Kulmala, kirjan osat: Vaellus 1920 ja Nürnbergin-matka 1927.  Maailmankirjallisuuden kirjasto (2000/1929), suomentanut Teppo Kulmala.  toim. Maria Otto: Sanat kuin taika (1988/1987), suomentanut Sinikka Kallio.  Katoava kesä (1976) ja Kertomuksia (1994), suomentaneet Kai Kaila ja Eeva-Liisa Manner. Kertomuksia.  Ystävykset (1982), suomentanut Kai Kaila. kertomuksia.

Kirjoja kirjailijasta:

Kai Kaila: Hermann Hesse (1980).  Kulmala, Teppo: Kohtalokasta kerrontaa: Herman Hesse ja proosan psykologia (2002).  Decker, Gunnar: Hesse: Der Wanderer und sein Schatten. Biographie (2012), saksankielinen.

----------

   HARMAA TALVIPÄIVÄ (kokoelmasta Huilunsoittaja, suom. Raittila)

On harmaa päivä talvella, / hämärä, nuokkuva,

kärttyisä, vanhus, jolle ei / saa enää puhella.

          Ohitse joki painaltaa / nuoressa innossaan;

          hänestä suulas, hyödytön, / se tuhlaa voimiaan.

Hän silmänsä siristää / valoa säästääkseen

ja alkaa hiljaa tuiskuttaa / verhoa kasvoilleen.

           Vanhuksen unta häiritsee / lokkien kirkuna

          ja alastoman pihlajan / rastaiden kahakka.

Tuo isottelu, tärkeily; / hän hiukan myhäilee,

hiljalleen vielä tuiskuttaa / ja sitten pimenee.

-----------

Tässä on ääneen lausuttuna Hermann Hessen runo: Manchmal 

Manchmal, wenn ein Vogel ruft

Oder ein Wind geht in den Zweigen

Oder ein Hund bellt im fernsten Gehöft,

Dann muß ich lange lauschen und schweigen.

          Meine Seele flieht zurück,

          is wo vor tausend vergessenen Jahren

          Der Vogel und der wehende Wind

          mir ähnlich und meine Brüder waren.

Meine Seele wird Baum

Und ein Tier und ein Wolkenweben.

Verwandelt und fremd kehrt sie zurück

Und fragt mich. Wie soll ich Antwort geben?

---------

Seuraavaksi lausutaan ääneen Hermann Hessen runo: Bücher

Runo "Höhe des Sommers":

Das Blau der Ferne klärt sich schon

Vergeistigt und gelichtet

Zu jenem süßen Zauberton,

Den nur September dichtet.

          Der reife Sommer über Nacht

          Will sich zum Feste färben,

          Da alles in Vollendung lacht

          Und willig ist zu sterben.

Entreiß dich, Seele nun der Zeit,

Entreiß dich deiner Sorgen

Und mache dich zum Flug bereit

In den ersehnten Morgen.

         Rainer Maria Rilke, 1875-1926, Itävalta

Tämä runoilija syntyi Prahassa. Hänen vaikutuksensa 1900-luvun saksalaiseen runokirjallisuuteen oli suuri. Rilken varhaistuotanto on uskonnollis-panteistista lyriikkaa, jossa kuvataan esineiden synnyttämää mielenliikutusta. Myöhemmin hän alkoi kirjoittaa elegioita vuonna 1912.

Hänestä on kirjoitettu elämänkerta Wolfgang Leppmann: ”Rilke, sein Leben, seine Welt, sein Werk” (1981), saksankielinen.

Suomennettuja runokokoelmia ja muita kirjoja:

Duinon elegiat, runoja (2003/1922), suom. Aila Meriluoto.  Sonetit Orfeukselle, runoja (2007/1922), suom. Liisa Enwald.  Marian elämä, runoja (1998,2012/1912), suom. Liisa Enwald.  Hetkien kirja: runoja vuosilta 1899-1908 (1992), suom. Anna-Maija Raittila.  Tahto tahtojen: runoja 1902-1908 (2004), suom. Eve Kuismin.  Uusi runoja: Neue Gedichte (2016/1907), suom. Liisa Enwald.  Hiljainen taiteen sisin: kirjeitä vuosilta: 1900-1926 (2008), suom. Liisa Enwald.  Kirjeitä nuorelle runoilijalle (2012), suom. Liisa Enwald.  Malte Laurids Briggen muistiinpanot, romaani (1984/1910), suom. Sinikka Kallio.

     KÖYHÄN TALO (kokoelmasta ”Hetkien kirja”, suom. Raittila)

Köyhän talo on kuin alttari.

Ikuinen muuttuu siinä atriaksi

ja illan tulle kääntyy verkkaisasti

taas umpeen, ympyräksi avaraksi

hiljaa soimaan, jälkikaiuksi.

Köyhän talo on kuin alttari.

          Köyhän talo on kuin lapsen käsi.

          Aikuisten aarteita ei hamua,

          vaan pienen kuoriaisen pilkkuja,

          kiveä, joka kiitää purossa

          ja simpukoita, jotka humajavat;

          pienimmän hiukkasenkin painosta

          nuo pienet vaakakupit heilahtavat,

          avoimet lapsen kädet, lähelläsi.

          Köyhän talo on kuin lapsen käsi.

Köyhän talo kuin itse maa:

sirunen kristallia tulevaa,

se välkkyy tummemmin tai heleämmin;

köyhänä kuin tallin köyhyys lämmin –

ja taas on ilta: yhä lempeämmin

tähtien loisto sieltä tulvahtaa.

Tässä lausutaan ääneen Rainer Maria Rilken runo: Über die Geduld

Man muss den Dingen / die eigene, stille,

ungestörte Entwicklung lassen, / die tief von innen kommt

und durch nichts gedrängt / oder beschleunigt werden kann:

alles ist austragen – / und dann gebären...

Reifen wie der Baum, / der seine Säfte nicht drängt

und getrost in den Stürmen des Frühlings steht, / ohne Angst,

dass dahinter kein Sommer kommen könnte. / Er kommt doch!

               Aber er kommt nur zu den Geduldigen, / die da sind, als ob die Ewigkeit

               vor ihnen läge, / so sorglos still und weit...

               Man muss Geduld haben / Mit dem Ungelösten im Herzen,

               und versuchen, die Fragen selber lieb zu haben, / wie verschlossene Stuben,

               und wie Bücher, / die in einer sehr fremden Sprache

               geschrieben sind.

Es handelt sich darum, alles zu leben.

Wenn man die Fragen lebt, lebt man vielleicht allmählich,

ohne es zu merken, /eines fernen Tages / in die Antwort hinein.

Seuraavaksi kuullaan Rainer Maria Rilken runo: Mädchenklage

Diese Neigung, in den Jahren,

da wir alle Kinder waren,

viel allein zu sein, war mild;

andern ging die Zeit im Streite,

und man hatte seine Seite,

seine Nähe, seine Weite,

einen Weg, ein Tier, ein Bild.

          Und ich dachte noch, das Leben

          hörte niemals auf zu geben,

          daß man sich in sich besinnt.

          Bin ich in mir nicht im Größten?

          Will mich meines nicht mehr trösten

          und verstehen wie als Kind?

Jaa tämä sivu