Sisällissodan taisteluja 2: Satakunnan ja Hämeen rintamat

Eino Tienari         3.10.2022

Johdanto

Tässä kirjoitussarjan 2. osassa keskitytään Satakunnan ja Hämeen rintamiin helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin vuonna 1918.

Esimerkiksi Tampereen taistelu 15. maaliskuuta - 2. huhtikuuta, Helsingin valtaus 11. - 13. huhtikuuta ja Viipurin taistelu 24. – 29. huhtikuuta jätetään myöhemmin käsiteltäväksi. Myös Savon rintaman ja Karjalan rintaman tapahtumista helmikuun alusta lähtien kerrotaan erikseen myöhemmin.

Kirjoitussarja Suomen sisällissodasta jatkuu tämän kirjoituksen jälkeen vielä uusilla osilla.

Satakunnan rintama

Sodan käynnistyttyä punaiset ottivat haltuunsa Satakunnan suurimmat asutuskeskukset Porin ja Rauman sekä Tampereelle johtavan rautatien. Rintamalinjan muodostuessa punaiset perustivat helmikuun ensimmäisen viikon kuluessa tukikohtiaan lisäksi Noormarkkuun, Laviaan, Suodenniemelle, Hämeenkyröön ja Kyröskoskelle.

Suojeluskuntien joukot vetäytyivät Pohjois-Satakuntaan ja asettuivat aluksi Kankaanpäähän. Valkoiset sijoittivat joukkojaan myöhemmin myös Merikarvialle ja Ikaalisiin.

Lavian-Suodenniemen rintama 13.2. – 22.2.

Tällä Satakunnan rintaman keskilohkolla käynnistyneet taistelut käytiin Lavian, Suodenniemen ja Mouhijärven kuntien alueella. Lavialla oli strategisesti tärkeä sijainti Ylä-Satakunnasta Etelä-Pohjanmaalle johtavan Pohjanmaantien varrella. Lisäksi Laviasta haarautui toinen maantie, joka kulki Tampereen suuntaan.

Rintaman ensimmäinen yhteenotto käytiin 13. helmikuuta Suodenniemen Lahdenperässä. Läheiseen Sävin kylään oli majoittunut parikymmen valkoisen partio. Perille saavuttuaan osasto joutui paikalle olleen punaisten etuvartion yllättämäksi. Syntyneessä tulitaistelussa kaatui muutamia molemmin puolin.

Porista saapunut 110 miehen vahvuinen punakaartin osasto miehitti Lavian kirkonkylän 14. helmikuuta. Valkoiset tekivät vastahyökkäyksen seuraavana päivänä kiertämällä Karhijärven jään kautta sivustaan yllättäen punaiset. Valkoiset saivat kylän haltuunsa, mutta vetäytyivät sieltä illan pimetessä.

Viikkoa myöhemmin 21. helmikuuta kaikilla rintamilla käynnistyi punaisten ensimmäinen yleishyökkäys. Aamulla punaiset joukot etenivät Lavian ja Sävin suunnista 10 kilometriä Kankaanpään eteläpuolella sijaitsevalle Vihteljärvelle, mutta hyökkäys torjuttiin. Seuraava taistelu käytiin 22. helmikuuta, jolloin punaiset lähtivät uuteen hyökkäykseen 450 miehen voimin. Heitä vastaan lähetettiin 85 miehen vahvuinen osasto, joka yllätti maantiellä marssineet punaiset. Peltoaukealle hajaantuneet punaiset joutuivat konekiväärien ristituleen, jolloin kymmeniä miehiä kaatui. Valkoiset menettivät 5 miestä kaatuneina.

Ikaalisten taistelujen alkuosa 16.2. – 20.3.

Ikaalisten taistelut käytiin noin 18 kilometrin levyisellä rintamalinjalla lännessä Ikaalisten Vatulasta idässä Kyrösjärven itäpuolella sijaitsevaan Luhalahden kylään. Ensimmäinen yhteenotto käytiin 16. helmikuuta Luhalahdessa ja sen lisäksi Helteenkylässä. Molemmissa tapauksissa hyökänneet valkoiset joutuivat perääntymään. Hieman myöhemmin saatiin rintaman päämajasta 250 kivääriä valkoisille.

Punakaartilaisia joutui 26. helmikuuta Kallionkielen kylässä valkoisten hiihtojoukkueen yllättämäksi. Kolme vangittua punakaartilaista teloitettiin. Seuraavaksi paikalle ilmestyi jäältä hiihtänyt punakaartin osasto, jota valkoiset luulivat omiksi ja lähtivät vastaan. Punaisten avattua tulen kaatui kolme valkoista muiden paetessa.

Punaiset operoivat aluksi omatoimisesti mm. hyökäten suoraan Ikaalisten kauppalaan, kunnes joukot siirrettiin maaliskuussa Tampereen esikunnan alaisuuteen. Punaiset hyökkäsivät pysähtyen kutenkin Ikaalisten eteläpuolelle. Valkoiset käynnistivät suurhyökkäyksensä 15. maaliskuuta tarkoituksenaan katkaista Porin rata ja näin sulkea Tampereen saartorengas. Vähä-Röyhiössä punaiset joukot olivat hajaantuneena eri puolille kylää. Valkoisten hiihtokomppania iski heidän sivustaansa Leutolasta käsin. Saarrostuksen välttämiseksi punaiset vetäytyivät etelään kohti Luhalahtea, jonka hallinasta taisteltiin myöhemmin illalla.

Samana päivänä valkoiset tekivät Ikaalisten eteläpuolella Sikurissa ja Järvenkylässä hyökkäykset, jotka molemmat epäonnistuivat. Molemmissa tapauksissa hyökänneet joukko-osastot perääntyvät. Punaiset saivat täydennystä Tampereelta ja torjuivat muutkin valkoisten myöhemmät yritykset.

Ahlaisten taistelujen alkuosa 21.2. – 26.2.

Noormarkusta lähti 23. helmikuuta liikkeelle paikallisen komppanian lisäksi kaksi Helsingin punakaartin komppaniaa, jotka ottivat haltuunsa Ahlaisten kirkonkylän sekä pohjoisempana sijaitsevan Pirttijärven kylän. Punaisten joukot nousivat maihin Sandössä, mistä matkaa jatkettiin seuraavana päivänä kohti pohjoista. Silloin Haminaholman saaressa syntyi lyhyt taistelu, jonka jälkeen valkoiset vetäytyivät peläten saarrostusta.

Samaan aikaan valkoiset miehittivät Merikarvian ja Ahlaisten kirkonkylien puolivälissä sijaitsevan Lammelan kylän. Lisäjoukkoja saaneet valkoiset aloittivat vastahyökkäyksen 25. helmikuuta. Punaiset tiesivät suunnitelmasta vakoilun ansiosta ja pysäyttivät valkoisten etenemisen kohti Poria jo Pohjansahan kylässä.

Pirttijärvellä käynnistyi samaan aikaan toinen taistelu, joka lopulta kääntyi punaisten tappioksi valkoisten saatua illalla vahvistukseksi 80 miehen osaston. Punaiset perääntyvät menetettyään kaatuneita yli 10 miestä. Saatuaan tiedon Pirttijärven tapahtumista punaiset jättivät asemansa yön aikana myös Pohjansahalla ja Haminaholmassa vetäytyen Porin edustan saarille. Samalla myös Ahlaisten punakaarti päätti jättää kirkonkylän ja mennä muiden mukana.

Sampakosken taistelu 22.2.

Tämä taistelu käytiin Niemenkylässä sijaitsevan Sampakosken talon mailla. Punaisten tarkoituksena oli edetä Pohjanmaantietä pitkin noin 15 kilometrin päähän Kankaapäähän ja sieltä edelleen Kristiinankaupunkiin. Valkoiset onnistuivat kuitenkin pysäyttämään punaisten etenemisen ja pakottivat heidät vetäytymään takaisin Lavian kirkonkylään.

Punaiset aloittivat hyökkäyksensä perjantaina 22. helmikuuta kohti Vihteljärven kylää. He kohtasivat valkoisten puolustusasemat jo vajaan kilometrin päässä Lavian ja Kankaanpään rajaa. Jouduttuaan kahden konekiväärin tulitukseen, he perääntyivät nopeasti takaisin Sampakoskelle ja myöhemmin siitä eteenpäin eräälle peltoaukealle. Valkoiset aloittivat samalla oman hyökkäyksensä ja saivat apuvoimia mukaansa. Pellolla käydyssä taistelussa kaatui konekiväärien tulitukseen kaikkiaan yli 40 punaista ja lisäksi valkoiset teloittivat taistelun jälkeen ainakin 6 punakaartilaista. Valkoisten tappiot olivat noin 5 – 10 miestä.

Pomarkun taistelut 25.2. – 9.3.

Pomarkun taistelussa valkoisten puolella Satakunnan Ryhmän komentajana oli eversti Ernst Linder ja punaisten puolella Satakunnan rintaman päällikkönä oli maalari Kustaa Salminen. Valkoisten komppania hyökkäsi 25. helmikuuta Leväsjoen suunnalta Pomarkkuun tarkoituksenaan katkaista punaisten vetäytyminen Noormarkkuun ja Kiiholmaan. Samanaikaisesti etoinen komppania hyökkäsi idästä kirkolle. Punaisilla oli taistelussa mukanaan tykki.

Taistelu päättyi valkoisten voittoon. Taistelussa kaatui 10 valkoista. Punaisia, joiden joukossa oli myös venäläisiä, kaatui noin 20 – 30 henkeä.

Noormarkun suunnasta hyökänneet punaiset yrittivät Pomarkun takaisinvaltausta 9. maaliskuuta, mutta valkoiset torjuivat hyökkäyksen. Tuossa taistelussa kaatui 2 valkoista ja useita kymmeniä punaisia.

Hämeen rintama

Hämeen rintama syntyi sodan alkuvaiheessa, kun Pohjanmaalta etelää kohti suunnanneet valkoiset ja pohjoiseen liikkuneet punaiset kohtasivat Vilppulassa, joka sijaitsee noin 70 kilometriä Tampereen pohjoispuolella.

Paikalle muodostui niin sanottu Vilppulan rintama, joka oli sodan aikana punaisten pohjoisin rintamalohko. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli edetä Haapamäelle, joka oli tärkeä rautatieliikenteen risteys. Punaiset havaitsivat valkoisten puolustuslinjan Vilppulassa niin tiiviiksi, että päättivät sen sijaan yrittää läpimurtoa lännempää Ruoveden kohdalta.

Vilppulan rintama 29.1. – 18.3.

Paikalliset suojeluskuntalaiset räjäyttivät 29. tammikuuta pari kilometriä Haapamäen pohjoispuolella sijaitsevan Valtterin rautatiesillan ja seuraavana yönä Haapamäen ja Vilppulan puolivälissä sijaitsevan Kolhosalmen sillan. Vilppulassa puolestaan paikallinen punakaarti otti haltuunsa rautatieaseman.

Ensimmäinen taistelu Vilppulassa käytiin 31.1., kun Vilppulan punakaarti yritti 200 miehen voimalla vallata paikkakunnan. Suojeluskuntalaiset linnoittautuivat liikemies Gösta Serlachiuksen asuintaloon, jonka pihapiirissä käytiin laukaustenvaihtoa. Tilanne ratkaistiin paikallisen kirkkoherran välityksellä ilman uhreja.

Helmikuun 2. päivä punaisten osasto eteni rautatietä pitkin kohti Vilppulaa. Kirkkosalmen ylittävien siltojen luona käytiin neljän tunnin pituinen tulitaistelu, jossa ei tullut vieläkään uhreja. Punaisten uusi hyökkäys tapahtui seuraavana päivänä.

Vilppulan suuri taistelu käytiin 7. helmikuuta, kun punaiset olivat saaneet vahvistuksia Helsingin punakaartin ja Pietarin suomalaisen punakaartin miehistä. Läpimurtoa yritettiin 1300 miehen ja panssarijunan voimin. Lisäksi heillä oli käytössä neljä kenttätykkiä. Valkoiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. Punaiset kuitenkin tulittivat Vilppulan kylää rajusti tykistöllään.

Punaisten panssarijuna eteni 13. maaliskuuta noin kilometrin päähän Vilppulan silloista, mutta joutui palaamaan takaisin saatuaan osuman valkoisten tykkitulesta. Muualla tapahtuneiden sotatapahtumien vuoksi punaiset päättivät vetää joukkonsa pois Vilppulasta ja Ruovedeltä. Vilppulan rintaman taistelut olivat ohitse 18. maaliskuuta mennessä. Valkoiset valtasivat silloin Lylyn aseman.

Ruoveden taistelu 5.2. – 19.3.

Punaisten tarkoituksena oli vallata Ruoveden kirkonkylä ja edetä strategisesti tärkeälle Haapamäen risteysasemalle. Ensimmäinen taistelu käytiin 5. helmikuuta viisi kilometriä kirkonkylän eteläpuolella, kun punaiset yrittivät Paloveden itäpuolelta päästä jään yli Kurun ja Ruoveden kirkonkylän väliselle maantielle. Paikalla olleet 200 Vöyryn sotakoulun miestä kuitenkin torjuivat iskun. Molemmilla puolilla rintamaa kaatui muutamia miehiä.

Ruovedellä 13. helmikuuta tehtyyn hyökkäykseen koottiin vapaaehtoisia myös Suomessa vielä olleista venäläisistä joukko-osastoista. Venäläisiä oli mukana yhteensä noin 500-600, joista tunnetaan erityisesti taistelulaivoilta ja eräältä hävittäjältä koottu noin 250-350 anarkistimatruusin osasto. Suomalaisia punakaartilaisia oli mukana noin 100. Valkosilta taisteluun osallistui 540 Paul Walleniuksen johtamaa suojeluskuntalaista.

Osa Pekkalan kartanoa puolustaneista valkoisista säikähti ja pakeni jään yli Paloveden toiselle puolelle. Lapuan suojeluskuntalaiset saivat lopulta pysäytettyä hyökkäyksen, kun maasodankäyntiin tottumattomat matruusit joutuivat peltoaukeaa ylittäessään konekivääritulleen kärsien raskaita tappioita. Taistelussa kaatui 11 venäläistä ja haavoittui ainakin 30. Loput vetäytyivät taistelukentältä illalla pimeän tultua.

Tämän jälkeen tapahtui eri päivinä kolme pienempää kahakkaa. Valkoisten suurhyökkäys alkoi 15. maaliskuuta, jolloin 1650 miehen osasto aloitti etenemisensä Vaskivedeltä kohti Kurua. Seuraavana päivänä käydyn Kurun taistelun jälkeen punaiset perääntyivät Muroleen kanavalle. Sinne olivat vetäytyneet myös Pihlajalahden punakaartilaiset.

Kanavan linnoitteista huolimatta 18. maaliskuuta tapahtuneen valkoisten tykistötulituksen jälkeen paikalla olleet punakaartilaiset päättivät jättää paikan. Samanaikaisesti myös Muroleen ja Pekkalan kylissä olleet punaiset aloittivat oman vetäytymisensä kohti Tamperetta. Punaiset vetäytyivät myös Väärinajan suunnalta. Näin koko Ruovesi oli valkoisten hallussa 19. maaliskuuta mennessä.

Väärinmajan taistelu 21.2. – 18.3.

Punaisten tarkoituksena oli murtautua etelästä käsin Ruoveden ja Vilppulan väliselle maantielle ja sen kautta iskeä valkoisten sivustaan 15 kilometrin päässä Vilppulasta. Varsinaiset taistelut käynnistyivät punaisten yleishyökkäyksen alettua 21. helmikuuta. Väärinmajaa ja läheistä Seppälää moukaroitiin aluksi rajulla tykkitulella. Sen jälkeen punaiset onnistuivat valtaamaan Väärinmajan länsipuolella sijaitsevan Enorannan.

Neljä päivää kestäneiden taisteluiden aikana punaiset yrittivät vallata myös Seppälän ja Nenosen talot. Punaiset saivatkin vallattua Nenosen talon, mutta 24. helmikuuta taloon osui kranaatti, joka surmasi kolme punakaartilaista ja haavoitti noin 30. Tämä sai heidät aloittamaan perääntymisen. Seuraavana päivänä punaiset jättivät myös Enorannan. Taisteluiden aikana kaatui 9 valkoista ja ainakin 34 punaista.

Punaisten toinen yleishyökkäys käynnistyi Vääränmajan suunnalla 10. maaliskuuta, mutta läpimurto ei onnistunut. Punaiset pommittivat 12. maaliskuuta rajusti Seppälässä sijainnutta valkoisten tukikohtaa, mutta se jäi kutenkin valkoisten haltuun.

Kolme päivää myöhemmin Helsingin punakaartin eräs komppania aloitti aikaisin aamuilla hyökkäyksen kohti Elorantaa, mutta valkoiset onnistuivat kuitenkin torjumaan sen. Samana päivänä myöhemmin punaiset yrittivät tunkeutua maantielle kahden komppanian voimin, mutta suojeluskuntalaisia tuli paikalle 40 miehen ryhmä. Syntyneessä taistelussa valkoiset joutuivat aluksi perääntymään ylivoiman edessä. Valkoisten saatua vahvistusta selustaansa punaiset päättivät perääntyä taistelusta. Sekä valkoiset että punaiset menettivät taisteluissa molemmat noin 10 miestä.

Punaiset poistuivat Väärinmajan suunnalta lopullisesti 18. maaliskuuta.

Vaskiveden taistelu 9.3. – 11.3.

Punaisten tarkoitus oli Vaskiveden valtauksen jälkeen edetä Virtain kirkonkylän kautta tärkeälle Haapamäen radalle. Virrat oli punaisten hallussa lähes kokonaan olleen Hämeen läänin ulommaisin pitäjä. Sen kautta kulki Haapamäen rata ja sieltä oli maantieyhteys myös Keski-Suomeen. Vaskiveden kylä sijaitsi Kuruun johtavan maantien varrella noin 10 kilometriä Virtain kirkonkylän lounaispuolella.

Kun punaisten yritykset edetä Haapamäen radalle olivat epäonnistuneet Vilppulan rintamalla, päättivät he hyökätä myös pohjoisempaa Virtojen suunnalta. Noin 900 punakaartilaisen joukko lähti 9. maaliskuuta liikkeelle Kurusta aikaisin aamulla ja saapui Vaskiveden eteläpuolelle Koskenperän kylään hieman ennen kymmentä. Punaisten hyökätessä valkoisten etuvartio vetäytyi puolenpäivän jälkeen Tyrkönharjulla sijaitsevalle puolustuslinjalle, jota miehitti kaksi komppaniaa. Punaiset jäivät asemiin tuon puolustuslinjan eteen.

Hyökkäys jatkui seuraavana päivänä aamulla. Läpimurtoa yritettiin oikealta sivustalta, jonne siirrettiin 200 miestä. Punaiset etenivät parin kilometrin levyisenä rintamana paksussa lumessa kahlaten ja saivat vastaansa valkoisten ankaran konekivääritulen. Tilanteen ollessa vaarallinen saapuivat iltapäivällä paikalle Ylihärmän ja Ähtärin suojeluskuntalaiset. Punaisten hyökkäys pysäytettiin, kunnes nämä pimeän tultua vetäytyivät takaisin asemiinsa.

Taistelu jatkui ankarana ja valkoiset olivat vaikeuksissa. Paikalle hälytetty Vöyryn pataljoona saapui Vaskivedelle iltapäivällä seuraavana päivänä. He olivat kuitenkin sotaan tottumattomia uusia miehiä. Sitä eivät punaiset tienneet, vaan punakaartin joukot lähtivät vetäytymään havaitessaan Vöyryn pataljoonan saapumisen.

Kolmen päivän aikana käydyissä taisteluissa kaatui 9 ja haavoittui noin 20 punaista. Valkoisia kaatui taisteluissa 5 miestä.

LOPUKSI

Näissä rintaman osissa tapahtui tuohon aikaan paljon muitakin taisteluja, mutta otin niistä mukaan vain nämä.

Suomen sisällissodasta on ilmestynyt monia uusia sotahistorian kirjoja. Aihe on siis ilmeisesti kiinnostava vielä nykyään yli 100 vuotta noiden tapahtumien jälkeen. Olen lukenut ja käyttänyt lähteinä seuraavista kirjoista kirjoja numero 1, 2 ja 3.

Muut mainitsemani kirjat ovat vain valitsemani pieni osa aihetta koskevaa laajaa kirjavalikoimaa.

KIRJALLISUUTTA

1. Haapala, Pertti ja Hoppu, Tuomas: Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY,2009)

2. Haapanen, Atso: Sisällissodan 1918 unohdetut taistelut (Minerva,2018)

3. Huilla, Kimmo: Kahden tulen välissä (Grano Oy,2022)

4. Mattila, Jukka I., ja Kemppi, Jarkko: Suomen vapaussota 1918 (Nimos,2007)

5. Muilu, Heikki: Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa (Atena,2010)

6. Myllyniemi, Seppo: Sodan monet kasvot – sisällissota Hämeessä 1918 (SKS,2007)

7. Romppainen, Hannu: Kainuu 1918 (Opuspaja,2017)

Jaa tämä sivu