Venäläisestä kirjallisuudesta

Eino Tienari  10.7.2020    (Kalevan blogissa 6.12.2019 ja 13.12.2019)

Venäjän kirjallisuuden alkuaikoja

Romantiikan aate- ja tyylisuuntaus levisi saksalaiselta kielialueelta 1700-loppupuolella ja saapui Venäjälle 1800-luvun alussa. Romantiikan yksilökäsitys korosti mielikuvitusta, vapautta, tunnetta ja luontokokemusta.

Aleksanteri I (hallitsijana 1801-1825) pyrki kautensa alussa vastaamaan ajan haasteisiin käynnistämällä muun muassa hallinnon ja koulutuksen uudistuksia. Napoleonin sotien ja Wienin 1815 kongressin seurauksena Euroopan vanhoillisimmat hallitsijat lupautuivat yhdessä eliminoimaan Ranskan vallankumouksen vaikutuksia. Se tuntui vanhoillisena käänteenä myös Venäjän sisäpolitikassa. Ajatusten ilmaisua valvottiin, vapaamielisyys tukahdutettiin ja rangaistukset kovenivat. Nikolai I:n (hallitsijana 1825-1855) aikana luotettiin vielä enemmän valvontaan ja kurinpitoon. Sensuurista ja itsesensuurista tuli älymystön ja kirjailijoiden arkipäivää.

1840-luvulla venäläisessä kirjallisuudessa tapahtui käänne, josta realismin nousun on nähty alkaneen. Runouden rinnalle kirjailijoiden ja yleisön suosioon nousi proosa, jonka aiheet, tapahtumat ja henkilöhahmot olivat sidoksissa yhteiskuntaoloihin suoralla ja välittömällä tavalla. Kirjailijan työstä tuli entistä ammattimaisempaa ja moni kirjailija oli myös lehtimies. Koettu sorto vaihtui toivoon vapaammista ajoista, kun valtaistuimelle nousi Aleksanteri II (hallitsijana 1855-1881).

1800-luvun naiskirjailijoita

Ensimmäinen ammatikseen kirjoittanut venäläinen naiskirjailija oli Anna Bunina (1774-1829). Hänen runokokoelmansa nimi on ”Kokematon muusa” (1809). Hän kirjoitti sekä runoutta että proosaa. Ensimmäisiä naiskirjailijoita yhdisti hyväosaisuus, eikä yläluokkaisen naisen elämäntyyli tarjonnut jännittäviä aiheita romanttiseen runomittaan. Ylevien ajatusten ja jalojen tunteiden kirjallista ilmaisua pidettiin vain miehille lankeavana tehtävänä.

Eräs tuon ajan kirjoittavia naisia oli Jevdokija Rostoptšina (1811-1858). Hän toimi emäntänä salongissa. Hän kuvaa yläluokkaisen naisen elämän tyhjyyttä romaanissa ”Onnellinen nainen” (1852). Hänen kirjansa ”Pakkoavioliitto” (1845) luettiin kuvaavan Venäjän ja Puolan suhteita.

Karolina Pavlova (1807-1891) on tuon ajan tunnetuin venäjänkielinen naiskirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on ”Kaksoiselämää” (1848). Siinä naispäähenkilön elämästä päivällä kerrotaan proosana, mutta haave- ja unimaailmaa runomuodossa.

Erityisesti naispuolisia lukijoita varten julkaistiin luonteeltaan melodramaattisia romaaneja. 1800-luvun lopulla tällaista kirjallisuutta tuotti Lidija Veselitskaja (1866-1930), jonka tuotannosta on suomennettu kirja ”Mimotška ottaa myrkkyä” (1893, suom. 1990).

Vuosisadan lopussa naiskirjailijoista kuuluisin oli Anastasija Verbitskaja (1863-1928). Hänen romaaneissaan käsitellään onnea ja menestystä. Ensimmäisenä julkaistiin häneltä kertomuksia nimellä ”Elämän unia” (1899). Hänen läpimurtonsa tapahtui 1900-luvun puolella 6-osaisella menestysromaanilla ”Onnen avaimet” (1908-1913). Sitä myytiin hyvin ja se oli taloudellinen menestys.

Muita venäläisiä kirjailijoita 1800-luvulla

Näistä kirjailijoista kerron blogissani myöhemmin:

Aleksandr Puškin (1799 - 1837), Nikolai Gogol (1809 - 1852), Ivan Turgenev (1818 - 1883), Fjodor Dostojevski, (1821-1881), Leo Tolstoi (1828 - 1910) ja Anton Tšehov, (1860 - 1904).

Venäjän kirjallisuutta 1900-luvulla

Vuosisadan vaihteet ovat olleet venäläisen runouden huippuhetkiä. Venäläisen runouden kultakausi osui 1700-1800 -lukujen taitteeseen. Se tiivistyi venäläisen kirjallisuuden kielen syntyyn ja lopulta Puskinin tuotantoon.

Hopeakausi taas koitti 1800-1900 -lukujen vaihteessa, kun länsieurooppalainen modernismi löysi Venäjän ja sen seurauksena runous jätti varjoonsa realistisen plproosan. Tämä ”itsestään syntynyt” kokeellinen runous vaikutti vahvasti koko viime vuosisadan kulttuuriin ja sen vaikutus tuntuu vieläkin.

Sitten uuden neuvostovallan suosima sosialistinen realismi nousi valtaapitävien määräämäksi tyyliksi. Ennen vallankumousvuotta 1917 ja sen jälkeen oli kirjallisuudessa jyrkkä ero. Venäläiset formalistit taas tekivät kirjallisuuden tutkimuksesta tiedettä, mutta myös tuon tieteen juuret olivat futuristien kielikokeiluissa. Formalistit myös todistivat ja ensimmäisinä raportoivat, kuinka proosa vähitellen voitti runouden 20-luvun puolivälissä. Lenin oli sallivampi, mutta Stalin alkoi vaikuttaa 1930-luvun alussa rajoittavasti. Stalin halusi ohjata Neuvostoliiton taiteen tekijöitä oman mielensä mukaan.

Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen alkoi uusi vapaampi aikakausi, joka kuitenkin saattoi yllättää kirjailijoita uusilla määräyksillä. Täysin vapaata työskentelyä ei sallittu. Siksi monet kirjailijat siirtyvät ulkomaille ”venäläisiksi emigranteiksi”.

Seuraavassa luvussa kerron useista kirjailijoista, jotka saattoivat olla osan aikaa ulkomailla ja sitten taas kotimaassaan.

Kirjailijoita Neuvostoliiton valtion valvonnassa

Maksim Gorki syntyi 28. maaliskuuta 1868 ja kuoli 18. kesäkuuta 1936. Hän oli poliittinen aktivisti ja venäläisen kirjallisuuden sosialistisen realismin perustajia. Vuosina 1906–1913 ja 1921–1929 hän asui ulkomailla. Yhdysvalloissa hän kirjoitti tunnetuimman teoksensa ”Äiti” (1917), joka kertoo pienen keskivenäläisen teollisuuskaupungin vallankumousliikkeestä. Vuonna 1934 Gorki valittiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi sen ensimmäisessä kokouksessa.

Aleksandr Blok (1880-1921) palasi Pietariin maaliskuussa 1917, kun vallankumous oli käynnissä. Hänestä tuli hetkeksi uuden polven kirjailijoiden edelläkävijä. Tammikuussa 1918 häneltä ilmestyi runoelma ”Kaksitoista”, joka on lokakuukirjallisuuden klassikko. Se kertoo kahdentoista punakaartilaisen taivalluksesta lumimyrskyssä. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä lyyrisistä runoilijoista Venäjällä Aleksandr Puškinin jälkeen. Blok oli myös merkittävä kääntäjä.

Venäjänjuutalainen Boris Pasternak (1890-1960) joutui neuvostoliittolaisten viranomaisten epäsuosioon 1930- ja 1940-luvulla. Poliittisten runojen sijasta Pasternak kirjoitti henkilökohtaisia runoja. Hänet tunnetaan Nobel-palkitusta romaanistaan ”Tohtori Zivago” (1957 Italiassa). Palkintoaan hänen ei sallittu hakea. Tohtori Živagossa esiintyneen kommunistisen hallinnon arvostelun vuoksi hän joutui Neuvostoliitossa vainon kohteeksi koko loppuelämänsä ajaksi. Kotimaassaan hänet tunnetaan runoilijana. David Leanin ohjaama elokuva Tohtori Živago valmistui 1965. Palkittu kirja julkaistiin Neuvostoliitossa vasta 27 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1987.

Vladimir Majakovski (1893-1930) oli runoilija, joka nousi bolševikkien valtaannousun symboliksi. Vuonna 1923 luotiin foorumi futuristiselle estetiikalle ja perustettiin Lef-lehti, ”taiteen vasemmistorintama”. Majakovskista tehtiin lehden päätoimittaja. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 alkoi Majakovski kirjoittaa hänestä laajaa ja polveilevaa runoa, seuraavan vuoden helmikuussa ”Vladimir Iljitš Lenin” ilmestyi kirjana. Neuvostoliiton kaatuessa myös sen monumentit kaatuivat ja siksi Majakovskin teokset katosivat niin opetusohjelmista kuin kirjakaupoistakin. Tässä on eräitä Majakovskilta suomennettuja kirjoja: Miksi aion (1955), Mikä on hyvää ja mikä on pahaa (1957), Pilvi housuissa ja muita runoja (1959), Sauna (1967), Vladimir Iljitš Lenin (1970), Valitut runot (1984), Eläinten kirja (1986), Runoja Amerikasta (2010).

Ensimmäisenä kokonaisen sotaromaanin kirjoittaja oli Aleksandr Fadejev (1901-1956) teoksellaan ”Nuori kaarti” (1945). Tositapahtumiin pohjautuva kirja kertoo saksalaismiehityksen ajasta Ukrainassa. Siinä rakkaus ja henkilökohtainen onni jäävät toiselle sijalle ja yhteinen isänmaallinen etu voittaa. Hän julkaisi aikaisemmin myös teoksen ”Rasgrom” vuonna 1927. Siitä on tehty kolme suomennosta 1931, 1945 ja 1977 eri nimillä. Fadejev kuului myös Neuvostoliiton Kirjailijaliiton perustajiin ja toimi sen puheenjohtajana vuosina 1939-1944 ja 1946–1954.

Jevgeni Jevtušenko (1932-2017) oli venäläinen runoilija, joka arvosteli teoksissaan Venäjän Stalinin ajoilta periytyvää virkavaltaisuutta. Hänellä oli tuotannossaan oma jäljittelemätön ja suorasukainen runouden tyyli. Jevtušenko luetaan 60-lukulaisten sukupolveen, joka hyötyi ilmapiirin jonkinasteisesta vapautumisesta stalinismin jälkeisessä Neuvostoliitossa Nikita Hruštšovin suojasääkaudella. Suomeksi häneltä on ilmestynyt ”Olen vaiti ja huudan”, ”Kyllä ja ei”, ”Laulava pato”, ”Näkymättömät langat”, ”Marjamaat”, ”Ardabiola”, ”Runoni” ja ”Fuku!”.

Muita venäläisiä kirjailijoita 1900-luvulla

Näistä kirjailijoista kerron myöhemmin ilmestyvässä kirjoituksessa:

Anna Ahmatova (1889 - 1966),  lja Ehrenburg (1891 - 1967), Vladimir Nabokov (1899 - 1977), Nina Berberova (1901 - 1993), Mihail Šolohov (1905 - 1984) ja Aleksandr Solženitsyn (1918 - 2008).

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

LUKIJALLE

Lähdekirja tähän aihepiiriin on ollut "Kirsti Ekonen & Sanna Turoma: Venäjän kirjallisuuden historia" (2015).

Olen lukenut jo nuorena venäläistä kirjallisuutta muun kirjallisuuden rinnalla. Vain runoilija Aleksandr Puskinin tuotanto ei ollut minulle aikaisemmin tuttu 1800-luvun kirjailijoista, mutta osaan hänen tuotantoaan tutustuin tätä kirjoitusta valmistaessani. 

1900-luvun venäläisistä kirjailijoista Anna Ahmatova ja Nina Berberova olivat minulle uusia kirjailijoita. Nyt tutustuin heidän tuotantoonsa ja totesin molempien olevan mielenkiintoisia ja hyviä kirjoittajia. 

 - - - - - - - -

Seuraavaksi on valokuvia ja maalauksia venäläisistä kirjailjoista ja runoilijoista.

Jaa tämä sivu