Eino Tienari 8.7.2020
Ulkona on kaunis sää kesäisenä iltana mökillä. On rauhallista. Ajattelen, onko Eino Leino kirjoittanut kesään liityviä runoja. Siis muutakin kuin Lapin kesä. On tietysti.
Valitsin neljä hänen runoaan, jotka haluan esittää teille luettavaksi ihan hiljaa omissa oloissanne. Tässä ne ovat:
KESKIKESÄ
Istun ikkunassa: päivä vaipuu,
hämyyn valkeahan haan haipuu,
ilta lämmin läikkyy, aatos untuu,
tuskin enää tuulenleyhkä tuntuu,
tuoksahtaa vain yrttitarha yöstä,
viime rusko välkkyy vetten vyöstä,
leijaa huonesehen valkoperho,
nousee mättäiltä vieno verho,
peittää rannat, pellot, niityt, haat,
kutoo yhteen taivahat ja maat.
Istun itsekseni: hetki siirtyy,
elon muistot silmän eteen piirtyy,
muistan, mullakin on keskikesä,
vaan on poissa linnunlaulut, pesä,
olisi aika tehdä luomistyötä,
vaan mä valkeaa vain siedän yötä,
mitään mieli en, en mitään halaa,
tahdo en ma polttaa, palaa,
hiljaa vain iloita itseksein,
olla syrjäinen kuin sydämein.
HIRVI LÄHTEELLÄ
Hän arka, hän herkkä,
hän katsoo, hän juopi
sill' aikaa hän haavensa
haikeimmat luopi.
Tuo tumma, tuo kumma
tuo entäjä elon,
hän elämän herra
kuin kuoleman pelon.
Hänen päällensä Päivätär
huntuja kutoo,
hänen yllensä Yötär
synkkänä putoo.
Mut mistä on miekkansa
leppähän tullu?
Sen lempivät tietää
ja aurinkohullut.
Mut varmaan hän seisovi
nyt seppel päässä,
kuin joikuva joutsen
on hyyssä, on jäässä.
Nyt jäämyrskyt, nyt
meret maailman meuraa,
kun toivovat toiset
vain toistensa seuraa.
Hän yksinäisin
ja ylhäisin itse,
sen kaiken jo säihkynyt
on sävelitse.
Hän yksinäisyydestä
yksinäisyyteen
käy kuin himon hiilu
tai pyhän pyyteen.
Vain varpu liikahti.
Pois hän karkas
kuin kuoleva kurki,
mi palolla parkas.
KESÄKIRJE
Nyt sanaa mä saatan, ett' ollut ompi mulla
myös sula onnen aika, jok' ei nyt enää taida tulla.
Se oli rauhan aikaa ja henget taistelun
ne nukkui sikiunta ja tunne lepäs mun.
Se oli heinäkuussa, ja heilimöi jo heinä,
ja luonnon laulun toi ilmi leivo säveleinä.
Tein päivät heinää, nuorta sen hengin tuoksua,
tutustuin kansan henkeen, sen tunsin tunnetta.
Kun reippaat miehet heinää löi maahan raudallansa,
näin siinä miesten voimaa, näin pontaa Pohjankansan.
Kun naiset heinän karhoi, ja karhoi uudestaan,
näin siinä miehen työssä ja naisen rinnallaan.
- Kesäinen ilman auer se leikki karkeloiden,
sen leikkiin yhtyi leivo ja kerttu lehtoloiden,
ja leikiksi näytti myös käyvän raskas työ,
kun naiset kilvan karhoo ja heinää miehet lyö.
Ma tunsin, että mulla kuin suonet suurentuisi
ja voimaa jänner saisi ja rinta laajentuisi
ja atteet riehuvaiset jo sopusoinnun saisi,
kuin heinän hieno tuoksu, himoni karkottais,
kuin joka hermo mulla se nuortuis uudellensa
ja sydän vasta pääsis oikealle paikallensa.
- Työn jälkeen sitten aina käyn uimahan
ja siellä vellon vettä ja polvin polskutan.
jää sinne veltto nuoruus, mi tunteheni turti,
jää sinne hengen tuska, mi multa mielen murti!
Ja uinnin päälle aina lahdella soutelen
ja vastarannan raitaa ja iltaa ihailen.
Tuon sounnin jälkeen sitten, syön herkkuja mä noita,
syön ohraleipää, piimää ja pistän piirakoita.
- Kun päivyt laskee länteen ja rusko hälvenee,
niin pöydän eessä istun ja kynä kyntelee.
Se kertoo kansan pontta, voimista nukkuineista
ja nuoren rinnan tulta ja ihmisihanteista.
Mutt' tuli lämmittää jo, ei polta riehuen,
ja ihanteet ei häivy kuin ennen pilkaten.
Ja aamulla kun nousen, niin tunnen, että oisi
nyt voimaa vuoret murtaa ja nostaa norot voisi.
ERÄÄLLE NEIDOLLE
Kielon kukkasella kaste kiiti,
helmi hohtavainen heloitteli,
kukan kaunisteena aina aamuin,
päivän kaiken, ihmehenä illan.
Lensi tuolta lieto perho tänne
kielon huomas, siinä helohelmen;
riensi riemuellen lähemmäksi,
istahtihe kukkaselle kielon,
- mutt' ei enää hohtanunna helmi,
siivet perhon päivänvalon peitti.
Kasvoi neito nuori Pohjolassa
simasuinen, kauno, kassapäinen.
Kaino ompi tuuli länsituulen leyhkä,
kainompi on Pohjan nuori neiti.
Näki nei'en nuoren poika uljas
luoks nei'en riensi riemuellen,
sydän sykki intohimon tulta
posket poltti, veri suonten kiehui;
- missä kainous nyt ompi kaunon,
missä neitsyytensä nei'en nuoren?
- - - - - - - - - -
LUKIJALLE
Nämä runot ovat kaikki Eino Leinon varsinaisten alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Ne on julkaissut Otava kokoelmassa "Kirjokeppi" (1949).