Suomalaisten sisällissodan lopputaistelut

 

Eino Tienari         3.11.2022        (päivitetty 19.11. neljällä videolla)

Johdanto

Tämä on kirjoitussarjan 4. osa. Siinä puhutaan suomalaisten viimeisistä taisteluista toisiaan vastaa. Erityisesti Tampereen ja Viipurin taistelujen voitot olivat valkoisille tärkeitä sodan lopputuloksen kannalta. Viimeisessä, kirjoitussarjan 5. osassa, käsitellään saksalaisten joukkojen osuutta Suomen sisällissodassa keväällä 1918.

 

Sisällissodan taisteluja eri rintamilla

Suinulan verilöyly 31.1.

Suinulan verilöylyksi kutsuttu joukkoteloitus tapahtui sisällissodan alussa Kangasalan Suinulan kylässä Markkulan talon pihamaalla. Siellä punakaartin yksiköt ja venäläisjoukko surmasivat 15 ja haavoittivat 28 Tampereen suojeluskuntaan kuulunutta sotilasta. Kyseessä oli sodan ensimmäinen suomalaisiin kohdistunut suuri joukkoteloitus. Se sai paljon julkisuutta.

Lepoon ja ruokailuun Suinulan Markkulan taloon aamulla kello 8 pysähtynyt valkoinen osasto jäi punaisten saartamaksi kello 10. Alkoi noin tunnin kestänyt tulitaistelu, jonka aikana kapteeni Söderholm haavoittui kuolettavasti ja kaksi muuta suojeluskuntalaista haavoittui vaikeasti. Yksi tamperelainen punakaartilainen sai surmansa. Taistelu päättyi suojeluskuntalaisten antautumiseen tamperelaiselle punaosastolle. Verilöyly tapahtui, kun valkoiset seisoivat aseettomina vankirivissä.

Tällä tapauksella oli vaikutusta joukkojen mielialoihin myöhemmin. 

 

Tampereen taistelu, 16.3. – 6.4.

On mitattu, että Tampereen taistelu oli taisteluun osallistuneiden joukkojen määrillä mitattuna Pohjoismaiden siihenastisen historian suurin. Siitä tuli sisällissodan käännekohta. Valkoinen puoli voitti, mutta kärsi kuitenkin yllättävän suuria tappioita. Osittain kyseessä oli punaisten voimien aliarviointi Mannerheimin taholta.

Punakaartin joukot olivat luovuttaneet vähäistä vastarintaa tehden valkoisille kaikki taajamat Vilppulan ja Messukylän välillä. Tampereella joukot olivat kuitenkin motissa (saarrettuna) eikä kaupungin puolustus vaatinut enää yhtenäistä johtoa. Näissä oloissa punakaartilaisten sitkeä taistelu pakotti vastapuolen käyttämään lähes kaikki reservinsä kaupungin valloitukseen.

Kun valkoisten vastahyökkäys Mannerheimin kiirehtimänä vihdoin 15.3. käynnistyi ennen Tampereen tapahtumia, se johti ällistyttävän helppoon ja nopeaan menestykseen. Kapinalliset pakenivat saarrostusta ja vangiksi joutumista peläten massoittain asemistaan ja etsiytyivät kohden Tamperetta. Jo runsasta viikkoa myöhemmin 24. maaliskuuta Tampere oli joka suunnalta hallituksen joukkojen saartama. Messukylä oli valkoisten, samoin Lempäälän kirkonkylä. Porin rata länteen oli katkaistu, kuten myös rata etelään. Valkojohdolle syntyi käsitys, että punaiset eivät taistelisi. Niinpä Mannerheim päätti valloittaa kaupungin suoraan liikkeestä, siis ryhmittämättä joukkoja uudelleen.

Tampere

Maaliskuun 26. päivän aikana kaikki valkoisten hyökkäysyritykset Tamperetta vastaan torjuttiin. Hjalmarson menetti yli 50 miestä yrittäessään tuloksetta vallata punaisilta venäläisten linnoittamia asemia Epilässä. Valkoiset valtasivat tilapäisesti Lielahden, mutta joutuivat perääntymään sieltä vielä samana päivänä. Wilkmanin joukot onnistuivat etenemään Hatanpäästä aina Lokomon ja Hyppösen tehtaille saakka, mutta joutuivat myös perääntymään Kalevankankaalta tulleen tulituksen vuoksi. Myös seuraavana päivänä yritykset edetä Tampereelle etelästä lyötiin takaisin.

Päämäärä jäi saavuttamatta. Punaiset olivat arvanneet valkoisten hyökkäysuran ja varautuneet torjuntaan hyvin. Kiirastorstaista 28.3. muodostui verilöyly nimenomaan valkoisille. Riittämättömästi koulutetut asevelvollisyksiköt sekaantuivat toisiinsa eivätkä osanneen asianmukaisesti suojautua kuularuiskutulelta. Vähintään 200 hyökkääjää kaatui, minkä lisäksi haavoittuneina poistui rivistä kuutisen sataa. Kun vielä otetaan karkurit huomioon, läpimurtoon pyrkivä sotavoima kadotti tuon kohtalokkaan iltapäivän tunteina noin puolet vahvuudestaan, se on tuhannen miestä. Upseeritappiot kohosivat hälyttävän suuriksi. Punaiset olivat saavuttaneet torjuntavoiton.

Kalevankankaan taistelua seuranneina päivinä valkoiset keskittyivät lähinnä ampumaan Tampereen keskustaa tykeillä. Koko Tampereen taistelun aikana valkoisten tykkituli surmasi kaupungissa noin 250 punaista sekä 30 siviiliä. Mannerheim esitti 1. huhtikuuta uhkavaatimuksen, että kaupunkiin ammuttaisiin järeällä tykistöllä, jos punaiset eivät antautuisi. Punaisten esikunta torjui tämänkin antautumisvaatimuksen.

Uusi hyökkäys aloitettiin aamuyöllä kello 3, mitä edelsi tunnin ajan kaupunkiin kohdistunut voimakas tykkituli, joka tuhosi paljon keskikaupungin rakennuksia. Hyökkäys ei aluksi edennyt suunnitelmien mukaan, sillä pääosa valkoisista juuttui paikalleen. Erityisesti Ratinassa valkoiset kärsivät suuria tappioita. Kaupunkiin ammuttiin viitisen tuhatta laukausta tykeillä ja keskusta jouduttiin valtaamaan kortteli korttelilta. Ankaria taisteluja käytiin Sorinahteella, missä punaisilla oli konekiväärejä, sekä Näsikalliolla.

Huhtikuun 6. päivän aamuna valkoiset valmistautuivat hyökkäämään Pyynikille ja Pispalaan keskikaupungilta, sillä kaupungin länsipuolella Epilässä he eivät vieläkään olleet onnistuneet murtamaan punaisten linjaa. Ennen hyökkäyksen alkua saapui kuitenkin punaisten lähetystö neuvottelemaan antautumisen ehdoista. Lähetystön palattua päätös antautumisesta syntyi nopeasti ja valkoinen lippu kohosi Pyynikin näkötorniin kello 8.30 aamulla. Kaikkein viimeisinä antautuivat Epilänharjulla taistelleet punaiset.

Tampereen taistelussa kaatui 700 – 900 valkoista ja 1000 – 1500 punaista. Punaisia otettiin vangiksi 11 000.

 - - -

Seuraavien valokuvien jälkeen on lisätty 4 videota Tampereen taisteluista (päivitetty 19.11.2022).

Kuva 1. Tampere 1918. Etualalla näkyy Suvantokadun ja Tuomiokirkkokadun risteys. Kuvan lähde on Museokeskus Vapriikki.

Kuva 2. Tampereella 1918 valkoisten joukkoja. Kuvan lähde on Iltasanomat.

Video 1. Lyhyt kuvaus Tampereen valloituksesta ja sen taustoista vuonna 1918 (kesto 3½ minuuttia). Suomenkielinen selostus

Video 2. Museokeskus Vapriikin tuottama video Tampereen taisteluista 1918 (kesto 3½ minuuttia). Suomenkielinen selostus ja tekstitys suomeksi

Video 3. Jatkoa edellisen videon 2 selostukseen Tampereen taisteluista (4 minuuttia). Suomenkielinen selostus ja tekstitys suomeksi

Video 4. Jatkoa kahteen edelliseen dokumenttiin Tampereen taisteluista (kesto 4 minuuttia). Suomenkielinen selostus ja tekstitys suomeksi

Noormarkun-Harjakankaan taistelut, 30.3.

Noormarkun-Harjakankaan taistelussa valkoiset hyökkäsivät Noormarkun kirkonkylään ja seitsemän kilometriä sen kaakkoispuolella sijaitsevaan Harjakankaan kylään. Näistä taisteluista tuli Satakunnan rintaman verisimmät yhteenotot, jotka vuorokauden aikana vaativat ainakin 70-80 kuollutta.

Valkoisilta taisteluihin osallistui kaksi Porin rykmentin pataljoonaa, joista jääkärikapteeni Gunnar von Hertzenin komentama pataljoona hyökkäsi Harjakankaalla ja jääkärikapteeni Paavo Talvelan komentama pataljoona Noormarkun kirkonkylässä. Valkoisia oli yhteensä noin 500–600. Punaisilla oli kirkonkylässä noin tuhat ja Harjakankaalla noin 250 miestä. Porin ja Noormarkun punakaartilaisten ohella taisteluihin osallistui runsaasti Kokemäeltä ja Helsingistä tulleita punakaartilaisia. Rintamapäällikkönä toimi Sunniemen punakaartin päällikkö Kalle Salminen.

Valkoisten pääjoukkoja seuranneeseen kuljetuskolonnaan ammuttu keskitys sai aikaan pakokauhun, jolloin osa hevosmiehistä kääntyi takaisin Ahlaisten suuntaan. Kirkonkylän suunnalla punaisilla oli käytössään neljä tykkiä, joiden tulenjohtajana toimi Venäjän armeijassa palvellut virolainen tykkimies. Tulenjohto oli Noormarkun ruukissa sijaitsevan Havulinnan tornissa, mutta kylän taloihin suojautunutta vihollista tulitettiin myös suorasuuntauksella, jolloin kranaatit räjähtivät vasta lävistettyään ulkoseinän. Valkoiset irtaantuivat taistelusta lopulta kello viiden aikaan iltapäivällä ja vetäytyivät Kaapolan kautta takaisin Ahlaisiin.

Harjakankaan pohjoispuolella sijaitsevasta Lassilasta liikkeelle lähteneet valkoiset hyökkäsivät kylään kahdesta eri suunnasta viiden aikaan aamulla. Saarroksiin joutuneet punaiset puolustautuivat rakennuksista käsin ja käyttivät suojanaan myös lähes kilometrin pituista kiviaitaa. Harjakankaalla käytiin koko päivän ajan sekavaa taistelua, jossa valkoisten eteneminen tapahtui talo talolta. Hämärän laskeuduttua Hertzen antoi perääntymiskäskyn, jolloin 3. komppania vetäytyi Pomarkkuun ja 2. komppania Lassilaan. Harjakangasta puolustaneet punaiset olivat päivän aikana käyttäneet lähes kaikki ammuksensa, joten hekin päättivät jättää kylän.

 

Karkun taistelu, 2. – 19.4.

Karkun taistelu tapahtui sisällissodan Satakunnan rintamalla. Rintama vakiintui useiden vaiheiden jälkeen 4. huhtikuuta Karkun kirkolle. Valkoiset valtasivat Porin 13. huhtikuuta ja Rauman 16. huhtikuuta, minkä jälkeen kenraalimajuri Ernst Linder antoi tehtäväksi murtaa punaisten vastarinta Karkun kirkolla ja vallata Vammalan kauppala.

Punaisten puolella Karkun taisteluun osallistui lisäksi Turun seudulta koottu naiskomppania, joka oli aktiivisin punainen naisosasto sisällissodassa. Maarian tehtaantytöistä kolme kaatui ja kolme haavoittui 17. huhtikuuta. Ilmeisesti yksi kaartilaistyttö jäi vangiksi, ja hänet teloitettiin. Kamppailu ratkesi valkoisten eduksi Aarne ja Veikko Heikinheimon pataljoonan Riipilänjärven pohjoispuolelta punaisten sivustaan tekemän koukkauksen onnistuttua. Valkoisten tykkituli oli tarkkaa, osumia tuli heti rautatiehen ja kirkon kiviaitaan, jonka suojasta ammuttiin. Lopulta ne osuivat kirkon torniin, jossa oli konekivääri. Punakaartilaiset pakenivat rintamalta lähes paniikissa.

Huhtikuun 18. päivän aikana punaiset tyhjensivät Vammalan kauppalan ja sytyttivät sen seuraavan yön aikana palamaan talo talolta. Suurpalossa tuhoutui miltei kaksi kolmannesta kauppalan silloisesta rakennuskannasta, ja Vammalan palo oli suurin yksittäistä paikkakuntaa kohdannut tuho koko Suomessa.

 

Anianpellon taistelu, 17. - 18.4.

Valkoisten joukot asettuivat yöksi kanavan länsipuolelle ja etenivät seuraavana aamuna parin kilometrin päähän Anianpeltoon, jonne ne asettuivat ketjuun poikki kilometrin levyisen kannaksen.

Huhtikuun 17. päivä noin kello 9.30 punaiset aloittivat hyökkäyksen valkoisten asemiin. Heidän tavoitteenaan oli vallata takaisin Vääksyssä menetetyt asemat ja samalla varmistaa Päijänteen itärannalla Kalkkisessa olevien joukkojen evakuointi. Valkoiset onnistuivat kuitenkin puolustautumaan miesalivoimastaan huolimatta. Punaiset onnistuivat välillä tunkeutumaan valkoisten puolustusasemiin, jolloin taistelu muuttui puukoin ja pistimin käydyksi lähitaisteluksi. Suurin osa taistelusta käytiin kuitenkin konekivääreillä. Iltapäivään mennessä punaisten hyökkäysinto alkoi laantumaan ja taistelu muuttui asemasodaksi. Punaisilla oli käytössään kuusi tykkiä, joilla he tulittivat valkoisten asemia.

Anianpellon taistelu päättyi aamulla 18. huhtikuuta. Punaiset olivat alkaneet vetäytymään Lahtea kohti jo edellisenä iltana ja yleinen perääntyminen käynnistyi seuraavana aamuna, kun valkoiset yrittivät koukata Vesijärven rannan kautta punaisten selustaan. Taistelussa kaatui kahdeksan valkoista ja yli 30 haavoittui. Kaatuneiden punaisten määrä on epäselvä, mutta lukumäärä on ainakin 32. Kaatuneet punaiset haudattiin taistelukentälle.

 

Vierumäen taistelu, 20. – 21.4.

Vierumäen taistelu käytiin Heinolan Vierumäen kylässä. Varsinainen taistelu käytiin noin kilometrin päässä Härkälästä Asikkalan–Vuolenkosken ja Lahden–Heinolan maanteiden risteyksessä, jonka ympäristöön valkoiset levittäytyivät Lähteen ja Huvisen talojen välille estämään punaisten etenemisen itää kohti. Alueelle tuli perääntyviä punaisia lähinnä pohjoisesta Heinolan suunnasta, mutta myös etelästä Lahdesta, jossa taistelu oli käynnistynyt 19. huhtikuuta. Heinolan evakuointi oli aloitettu samana päivänä, ja vuorokautta myöhemmin kaupunki oli tyhjä punaisista. Yhteensä Vierumäelle kerääntyi noin 1 500–2 000 punaista, joita johti Heinolan rintamapäällikkö Hannes Järvimäki. Punaisilla oli käytössään neljä tykkiä ja kahdeksan konekivääriä.

Iltapäivällä alkanut taistelu jatkui myös pimeän tullen, jolloin sitä ammusten loputtua käytiin lähitaisteluna puukoin ja pistimin. Lopulta punaiset onnistuivat murtautumaan läpi ja pääsivät yön pimeydessä jatkamaan itään kohti Vuolenkoskea.

 

Laitikkalan taistelu, 25.4.

Laitikkalan taistelussa Lempäälän suunasta vetäytyneet punaiset murtautuivat valkoisten rintamalinjan läpi edetäkseen kohti Lahtea. Kiivaiden taistelujen jälkeen valkoiset joutuivat lopulta perääntymään määrältään ylivoimaisen vastustajan edessä ja punaiset pääsivät jatkamaan etenemistään Hauhon suuntaan, jossa ne liittyivät Hämeenlinnasta tulleeseen tuhansien punaisten pakolaiskuormastoon.

 

Kuva 3. Viipurin lähellä Naulasaaressa kuljetetaan vankeja. Kuvan lähde on wikipedia.org.

Viipurin taistelu, 24. – 29.4.

Viipurin taistelu oli Suomen sisällissodan viimeinen suuri taistelu. Taistelussa valkoisten armeijalla oli 18 400 sotilasta ja 82 tykkiä. Vastaansa he saivat yli 7 000 sotilasta sekä lisäksi venäläisiä tykkejä ja vapaaehtoisia. Valkoiset kohtasivat vain hajanaista ja heikosti johdettua vastarintaa. Punaisten johtajat ja joukosta jäljelle jääneet pakenivat Venäjälle. Taistelussa otettiin vangiksi noin 4000 – 5000 punaista.

Valkoisten joukot saapuivat 21. huhtikuuta Kivennavalle, josta ne jakautuivat kahtia. Saatiin katkaistua Pietariin johtava rata Raivolassa illalla 23. huhtikuuta. Terijoki ja Kuokkala vallattiin 24. päivän aamuun mennessä. Punaisten panssarijuna murtautui kuitenkin valkoisten linjojen läpi Venäjän puolelle. Valkoisten hyökkäyskiila valtasi Lyykylässä ja Aittolahdessa sijainneet punaisten asemat 23. ja Talin kylän 24. huhtikuuta.

Antrean, Joutsenon ja Taipalsaaren rintamien punaiset irtautuivat asemistaan 24.-25. huhtikuuta välisenä yönä ja aloittivat perääntymisen kohti Viipuria. Perääntyminen tapahtui suureksi osaksi Saimaan kanavan vartta kulkevia teitä pitkin. Sihvon joukot ryhtyivät takaa-ajoon, mutta pääosa keskisen rintaman punaisista onnistui pääsemään ryhmien väliin jääneestä aukosta. Sihvon ryhmän tehtäväksi jäi Viipurista länteen johtavien teiden katkaiseminen.

Koko punaisten kansanvaltuuskunta pakeni Viipurista laivasaattueessa Pietariin 25. huhtikuuta vastaisen yönä. Ainostaan Edward Gylling jäi Viipuriin jatkamaan taistelun johtamista. Päätettiin jatkaa taistelua. Punaiset kukistivat 24. huhtikuuta maan alta nousseen Viipurin suojeluskunnan, joka oli aloittanut hyökkäyksensä liian aikaisin. Suojeluskunta joutui antautumaan punaisille.

Noin tuhat punaista onnistui pakenemaan Viipurista huhtikuun 27. päivän iltana Viipurin merenlahden itärantaa pitkin Koiviston suuntaan. Yli kaksi tuhatta punaista pakeni Nuoraan kautta rannikkomaantietä pitkin. Heitä vastassa ollut valkoisten varmistusosasto ei kestänyt tuota hyökkäystä. Viipurissa eräs punakaartilaisryhmä toteutti Viipurin lääninvankilassa olleiden valkoisten vankien joukkomurhan surmaten yli 30 poliittista vankia.

Valkoisten ratkaiseva hyökkäys Viipurin keskikaupungille alkoi huhtikuun 28. päivän vastaisena yönä kaupungin itäpuolelta. Hyökkäystä edelsi voimakas tykistövalmistelu, jolloin täysosuman saanut punaisten ammusvarasto Patterinmäellä räjähti kokonaan. Punaisten etulinja murtui aamun sarastaessa.

Vangitut punaiset sijoitettiin taistelujen loputtua Viipurin vankileirille, jossa oli enimmillään yli 11 000 vankia. Viipurin linnan vallihautojen luona ja muualla kaupungin ympäristössä suoritetuissa teloituksissa ammuttiin ainakin 330 - 400 venäläistä sotilasta tai siviiliä.

Naulasaaressa Viipurin maalaiskunnassa käytiin vielä sekavaa kamppailua, jossa noin 5 000 – 6 000 punaista antautui aamulla 29. huhtikuuta. Taistelussa kaatui noin 500 punaista.

 

Tuohikotin taistelu, 26. - 29.4.

Tuohikotin taistelu käytiin Valkealan Tuohikotin kylässä, Kouvolan lähellä. Mäntyharjun suunnasta etenemään lähteneiden valkoisten tarkoituksena oli kiertää Tuohikotin kautta länteen ja katkaista Savon rata. Punaiset olivat perustaneet puolustuslinjansa pari kilometriä ennen Valtolaa sijaitsevan Karjonjoen kohdalle.

Valkoiset lähtivät etenemään 26. huhtikuuta kohdaten vastarintaa noin 15 kilometriä Tuohikotin pohjoispuolella Valtolan kylässä. Valkoiset saivat Karjonjoen kylän haltuunsa ja jäivät paikalleen kahden päivän ajaksi. He lähtivät jälleen liikkeelle 28. huhtikuuta ja miehittivät Parolan kylän noin kuusi kilometriä Tuohikotista. Punaiset perääntyivät kohti Kouvolaa, räjäyttäen matkallaan Torasjoen ylittävän rautatiesillan parikymmentä kilometriä Tuohikotista. Valkoiset seurasivat perääntyviä punaisia ja onnistuivat pääsemään Savon radalle parikymmentä kilometriä Mouhun eteläpuolelle. Punaiset räjäyttivät Jokelan sillan ja tulittivat konekivääreillä. Yöllä punaiset jatkoivat perääntymistä Kouvolan kautta Etelä-Kymenlaaksoon.

Valkoisia oli noin 450 ja punaisia noin 1000. Valkoisia kaatui 34 ja punaisia 33.

Kuva 4. Punakaartilaisnaisia Viipurista. Kuvan lähde on Työväenmuseo Werstas.

Suomen sisällissodan naiskaartit

Sisällissodan aikana punakaartin naisista muodostettiin osastoja, joita perustettiin helmikuuna alusta lähtien punaisten hallussa olleen alueen asutuskeskuksiin. Kaarteihin kuului yhteensä noin 2 000 nuorta naista. He olivat pääosin teollisuustyöläisiä, palvelijattaria ja piikoja. Nuorimmat naiskaartin jäsenet olivat vain 14-15-vuotiaita.

Ainoastaan osa naiskaartilaisista kuului aseellisiin taistelujoukkoihin. Muuten he toimivat huolto-, muonitus- ja sairaanhoitotehtävissä. Lähteestä riippuen kaatui taisteluissa 70 – 130, teloitettiin 420 – 460 ja kuoli vankileireillä 80 – 110 naiskaartin jäsentä. Lisäksi julistettiin kuolleeksi 180 kadonnutta, joiden kohtalosta ei ole tietoa.

Naiskaartilaiset olivat itse radikaaleja naisia, jotka halusivat muutosta omaan asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. He pukeutuivat usein perinteisen hameen sijasta housuihin ja miesten vaatteisiin, jonka vuoksi heitä nimitettiinkin ”housukaartilaisiksi”.

 

LOPUKSI

Suomen sisällissodasta on ilmestynyt monia uusia sotahistorian kirjoja. Aihe on siis ilmeisesti kiinnostava vielä nykyään yli 100 vuotta noiden tapahtumien jälkeen. Olen lukenut ja käyttänyt lähteinä seuraavista kirjoista kirjoja numero 1, 2, 5, 8, 10 ja 15.

 

KIRJALLISUUTTA

1. Haapala, Pertti ja Hoppu, Tuomas: Sisällissodan pikkujättiläinen (2009)

2. Haapanen, Atso: Sisällissodan 1918 unohdetut taistelut (2018)

3. Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia (1956)

4. Harjula, Mirko: Ryssänupseerit (2014)

5. Hoppu, Tuomas: Sisällissodan naiskaartit – Suomalaisnaiset aseissa 1918 (2017)

6. Hoppu, Tuomas; Tampereen naiskaartit – Myytit ja todellisuus (2008)

7. Hoppu, Tuomas: Vilppulasta Tampereen porteille – Suomen sisällissota 1918 (2022)

8. Huilla, Kimmo: Kahden tulen välissä (2022)

9. Myllyniemi, Seppo: Sodan monet kasvot – Sisällissota Hämeessä 1918 (2007)

10. Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa (2022)

11. Roselius, Aapo: Amatöörien sota – Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918 (2006)

12. Tukkinen, Tauno: Naiskapinnallisten teloitukset Lahdessa 1918 (2007)

13. Viinikainen, Sakari: Rautatiesota 1918 (2017)

14. Ylikangas, Heikki: Rata Rautuun – Ratkaisutaistelu Karjalan Kannaksella 1918 (2013)

15. Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle (1993)

 

KAUNOKIRJALLISUUTTA SUOMEN SISÄLLISSODASTA

On olemassa kirjallisuuden sivusto kirjavinkit.fi. Siinä on paljon esittelyjä hyvästä kaunokirjallisuudesta. Avainsanalla ”Suomen sisällissota” löytyy seuraava luettelo luetuimmista aihepiirin romaaneista:

    1. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, 2006

    2. Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista, 1974

    3. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, 1959-1962

    4. Terhi Tarkiainen: pure mua, 2018

    5. Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918, 2018

    6. Lars Sund: Colorado Avenue, 1992

    7. Heidi Jaatinen: Koski, 2018

    8. Anneli Kanto: Lahtarit, 2017

    9. Heidi Jaatinen: Suvanto, 2021 

    10. Timo Sandberg: Mustamäki, 2013